Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Mikä kielessä ärsyttää?

Jokin aika sitten kirjoitin tällä palstalla erilaisista puheenaloitusmaneereista ja etenkin eli(kkä)-muodin leviämisestä. Sama asia on ärsyttänyt monia lukijoitakin, sillä sain runsaasti palautetta asiasta. Useimmat kertoivat viesteissään saman tien, millaiset muut asiat heitä kielenkäytössä harmittavat. Koska aihe kiinnostaa varmaan laajemminkin, vyörytän niitä nyt Kieli-ikkunastamme katseltavaksi mitään sen kummemmin syventelemättä.

Useimmat ärsytyksen aiheet liittyvät sanoihin ja sanontoihin, joitain lauseopin seikkojakin tuli esiin. Muita tyhjäkäyntisiä aloitus- ja välihokemia kuin jutussa mainitsemani eli(kkä), sanotaan, no sanotaan näin, täytyy sanoa, no nythän on niin, niinku nousi esiin mm. seuraavia: voidaan siis todeta, jos niin voidaan sanoa, itse asiassa, siis. Kukapa ei tunnistaisi omastakin puheestaan ainakin kahden viimeksi mainitun maneeria. Ylenmääräinen "nonottelu" eli suurin piirtein jokaisen repliikin aloittaminen no-sanalla häiritsee monia, samoin usein käytetty loppukaneetti näin on.

Joku kiinnitti huomiota siihen, miten maneerimaisesti käytetyllä tavallaan-sanalla vesitetään sanottava: ”Se tavallaan niinku ärsyttää.” Joku kertoi saaneensa kylläkseen fraaseista kuin myös ja niin päin pois. (Yleis)kielen vastaiset kaalin ja viinin (juoman) taivutukset ”kaalta”, ”viintä” saivat myös sapiskaa.) Yksi havaittu viime vuosien ilmiö, kohtuullinen-sanan tunkeutuminen kohtalaisen tilalle, olisi oman juttunsa arvoinen asia.

Eräät lauserakenteen kummajaiset rassaavat joidenkin kielikorvaa. Parissa kommentissa oli kiinnitetty huomiota mitä-sanan käyttöön urheilukielen ilmauksessa ”Se oli parempi hyppy mitä edellinen”. Muutama oli pannut merkille, että seuraavanlaiset rakennevirheet ovat viime aikoina lisääntyneet: ”Kissa eikä koira osaa lentää” (= Ei kissa eikä koira). ”Sekä mies ja vaimo loukkaantuivat” (= Sekä mies että vaimo).

Puhekielisyyksien lisääntyminen teksteissä, niin lehdissä kuin etenkin mainoksissa, harmittaa monia. ”Vahingossakaan ei lehdissä näe enää ensi- ja toisluokkalaisista muuta kuin eka- ja tokaluokkalainen”, valitti joku. Pyyhkeitä saivat tietenkin predikaatin yksikkömuoto monikkosubjektin yhteydessä (naiset soittaa) ja omistusliitteen katoaminen (minun auto). Sanoja eläköityä, luukuttaa, mättää ja tökkiä pidettiin lehtitekstiin sopimattomina.

Tällaisia terveisiä sinkoili siis ”kansan kielitoimistosta”. Kieli on yhteinen asia, ja huoli sen kauneusvirheistäkin on yhteinen. Ärsytyskynnys tietenkin vaihtelee kieliasioissakin: Joku kummeksui mainoksesta tuttua ”ja ei kuin syömään”. Muistan oppineeni tämän sanonnan 80-luvulla tv-sarjasta, jossa huseerasi leppoisa poliisi Reinikainen. Hänen suussaan se kuulosti aina niin hyväntuulisen menevältä. Mutta makuasioistahan ei voi kiistellä.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 27.4.1999.