Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Meren vai Merin toivomus?

Kun oma presidenttimme uudenvuodenpuheessaan kertoi ”tavanneensa Viron presidentin Lennart Merin”, närkästys ja epätietoisuus pulpahtivat pintaan. Osa kuulijoista katsoi kieltämme turmellun, osa tiedusti, onko tätä sukunimeä oikein taivuttaa Meren vai Merin. Sittemmin selvisi, että presidenttimme oli tässä poikkeustilanteessa kohteliaasti noudattanut Viron presidentinkansliasta saatua tietoa. Helmikuussa nousi esiin tätä muistuttava kotoinen tilanne, kun Helsingin seutua koetelleen bussilakon aikana tiedotusvälineisiin ilmaantui piirisovittelija Esa Lonka, jonka sukunimeä taivutettiin odotuksenvastaisesti niin kuin kyseessä olisi nimi Lonkka.

Näissä yksittäistapauksissa tiivistyy moni yleisempi seikka. Ensinnäkin on kyse viron kielestä ja suomen kielestä, jotka ovat kaksi eri asiaa; samoin ovat eri asioita Viron kielenhuolto ja Suomen kielenhuolto. Herää kysymys siitäkin, kuinka välttämätöntä tai yleensä mahdollista nimenkantajien omien toiveiden noudattaminen on.

Suomessa on käytössä noin 46 000 suomalaista sukunimeä, joista useimpien taivutus on ajan mittaan vakiintunut kielen systeemin mukaiseksi. Silti vakiintuneistakin muodoista joku haluaa silloin tällöin – kotimurteensa vuoksi, muista erottuakseen tai muusta syystä – poiketa. Ja mikäpä siinä, kieli kuuluu käyttäjälleen.

Ammattitoimittaja voi kuitenkin vain hyvin pienissä kieliyhteisöissä tietää tai ottaa selvää erilaisista toivomuksista; muulloin hän tarvitsee vakiintunutta mallia. Yleisohje on, että suomalaisia sukunimiä taivutetaan kuten vastaavia sanoja; puhumme esimerkiksi akateemikko Veijo Merestä. Myös sellaisia virolaisia sukunimiä, jotka ovat samanasuisina meilläkin käytössä, on suomen kielessä vakiintuneesti taivutettu kuten suomalaisia nimiä. – Huomiotta ehkä jäikin, ettei Viron presidentin toivomus koskenut Suomenlahden pohjoispuolisen kansan kieltä ja sen yleistä kielenkäyttöä.

Kansalaisten omien toivomusten noudattaminen julkisessa kielenkäytössä voi koitua muutenkin ongelmalliseksi. Jos käytäntö yleistyy, joudutaan kilpasille: ketä voidaan pitää niin tunnettuna henkilönä, että hänen toiveensa voidaan olettaa olevan kaikkien tiedossa? Olisi syytä muistaa sekin, että ainutkertaiseksi aiottu nimentaivutus saatetaan nimenkantajan tahtomatta yleistää koskemaan myös muita samannimisiä, kuten Longan tapauksessa oli vähällä käydä. Silloin saadaan aikaan tarpeetonta hämminkiä, monesti turhaa vaivaakin.

Vakiintuneesta, toimivasta, yleisestä käytännöstä on lupa pitää kiinni, se on aina korrektia. Suomen kielen käytössä ei ole pakkoa mennä merta edemmäs kalaan.


SIRKKA PAIKKALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 17.3.1998.