Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Meän kieli – kieli vai murre?

Viime joulukuussa Eurooppa sai uuden kielen, kun Ruotsin valtiopäivät hyväksyi Tornionjokilaaksossa puhuttavan meän kielen viralliseksi vähemmistökieleksi ja sen puhujat kansalliseksi vähemmistöksi. Päätös oli yllättävä siitä syystä, että se poikkesi vähemmistökielikomitean näkemyksestä. Komitea oli päätynyt pitämään meän kieltä suomen kielen murteena.

Suomen murteena meän kieltä on totuttu pitämään myös Suomessa. Kyse on samasta peräpohjalaisesta murteesta, jota puhutaan Tornionjoen itärannalla, siis Suomen puolella. Miten oikeastaan muuten voisi ollakaan? Eihän Tornion- ja Muonionjokea pitkin kulkeva valtakunnanraja ole koskaan ollut este. Päinvastoin, yhteydet ovat olleet vilkkaat, ja poikkinaintia on aina harrastettu. Sitä paitsi tuo raja on ollut olemassa vasta parisataa vuotta. Se syntyi Haminan rauhassa vuonna 1809, jolloin Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle. Venäjä olisi halunnut rajan kulkevan Tornionjokea lännempää, Kainuunjokea eli Kalixjokea pitkin. Jos Venäjä olisi saanut tahtonsa läpi, peräpohjalaisten murteiden alue olisi säilynyt yhtenäisenä ilman kahtia jakavaa rajaa.

Eri valtakunnan alueeseen kuuluminen saattaa olla osasyynä siihen, että meän kieltä nimitetään murteen sijasta kieleksi. Tämä syy ei kuitenkaan voi olla tärkein. Onhan suomen puhujia asunut vanhastaan muuallakin Suomen rajojen ulkopuolella kuin Ruotsin Tornionjokilaaksossa: Inkerissä, Norjan Ruijassa ja Keski-Skandinaviassa Vermlannissa. Silti Inkerin, Ruijan ja Vermlannin suomesta ei koskaan ole käytetty kieli-nimitystä. Aina on puhuttu vain murteesta.

Esimerkkejä murteen ja kielen rajan häilyvyydestä on etelämpääkin. On Savon kieli ja Rauman kieli. Leikillisesti sanotaankin, että savolainen hallitsee kahta kieltä, suomea ja savoa. Näissä tapauksissa kieli-sanalla halutaan ehkä korostaa murteen yksilöllisyyttä ja riippumattomuutta. Ollaan ylpeitä omasta murteesta. Tahdotaan näyttää, että se on tasaveroinen yleiskielen rinnalla, ei sitä huonompi eikä alempana oleva.

Yksi olennainen ero meän kielen ja Suomessa puhuttavien murteiden käyttäjillä on. Edelleenkin lukuisilla suomalaisilla on hallussaan ainakin kaksi kielimuotoa: kotimurre ja kirjakieli. Edellinen opitaan kotona, jälkimmäinen koulussa. Meän kielen puhujilta mahdollisuus oppia suomen kirjakieltä puuttuu. Se virallinen kieli, jonka he koulussa oppivat, on ruotsi. Tästä johtuu, että useille meänkielisille suomenkielisen tekstin lukeminen ja varsinkin viranomaisten kieli on vaikeata, ylivoimaistakin.

Oloissa, joissa oma kirjakieli puuttuu, murteen asema korostuu. Murre saa kirjakielen luonnetta ja tehtäviä. Tuohon kehitykseen vaikuttaa varmasti myös se, että naapurimurteita, joita vasten oma murre voisi peilautua, ei ole tai jos onkin, ne ovat toisessa maassa, jossakin kaukana Pohjanlahden takana.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 2.5.2000.