Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Lyhyestä virsi kaunis

Suomalaiselle puhekulttuurille on ominaista kummallinen vastakohtaisuus. Toisaalta annamme itsestämme sen kuvan, että olemme puheliasta kansaa. Puhumme jatkuvasti kännykkään, eikä ole vaikea ennustaa, että seuraava vakava kansantautimme tulee olemaan kännykkäkyynärpää: käsi joka on jäänyt koukkuasentoon. Toisaalta olemme vähäsanaisuuden mestareita. Olemme luoneet marketteja, joissa enempää asiakkaan kuin myyjänkään ei tarvitse välttämättä sanoa sanaakaan. Niissäkin paikoissa, joissa meillä ei ole mahdollisuutta itse kerätä haluamiamme tavaroita ostoskoriin, olemme onnistuneet rajoittamaan puheemme minimiin. Sen sijaan, että keskustelisimme R-kioskin myyjän kanssa näin:

– Päivää. Voisinko saada yhden Ässä-arvan?  
– Hyvää päivää, totta kai! Kas tässä. Voitte itse valita mieleisenne.
– Kiitos, ehkä otan tuon tuosta.
– Olkaa hyvä! Saako olla jotakin muuta?
– Ei kiitos!

keskustelemmekin näin: 
– Muuta?
 – Ei.

Taloudelliseen puhetapaan ja äänielimien säästämiseen pyrkiminen tulee näkyviin muullakin tavoin: sanojen lyhentämisenä. Aivan kuten Ässä-arvan sijasta ostimme pelkän Ässän, voimme yhden maitotölkillisen sijasta ostaa pelkän maidon ja tuoda kaupasta kahden kahvipaketin sijasta kaksi kahvia. Kauppaan ajamme pyörällä, emme polkupyörällä. Kotona soitamme levyltä mieleisemme musiikin (musiikkikappaleen). Koska metallilla menee hyvin, työnantajamme on päättänyt antaa meille kuopan. (Emme siis puhu metalliteollisuudesta emmekä kuoppakorotuksesta.) Olemme tyytyväisiä korotuksesta. Asiaa ei tarvitse viedä hoviin (hovioikeuteen).

Niille, jotka jo ovat ehtineet ilahtua, että tällä palstalla vihdoinkin puututaan kielen köyhtymiseen ja näivettymiseen, on pakko tuottaa pettymys. Näivettämistä – jos sanojen lyhentäminen sitä on – on tapahtunut ennenkin.

Muinaisina aikoina Suomen metsissä asusteli pieni peto, josta esi-isämme käyttivät nimitystä kettueläin. Nimensä se oli saanut siitä, että sitä metsästettiin turkin takia. Sana kettu nimittäin tarkoitti nahkaa, turkkia. Kettu ja kelmua, kuorta merkitsevä ketto ovat samaa juurta.

Kävi kuitenkin niin, että kettueläimen sijasta alettiin puhua pelkästä ketusta. Sana kettu siirtyi samalla uudenlaiseen käyttöön: nahkaa, turkista merkinnyt sana tuli merkitsemään repolaista itseään.

Samantapainen merkityksenmuutos on tapahtunut sanan kulo kohdalla. Kulon alkuperäinen merkitys on ollut ’menneenvuotinen kuiva heinä’ ja kulopalo on ollut ’ruohopalo, ruohikkopalo’. Aivan kuten kettueläin kulopalokin menetti jälkiosansa, ja alkuosa kulo peri hävinneen osan palo merkityksen.

Sanojen typistely ei siis ole mikään uusi asia. Se on aina kuulunut osana kielen elämää, ja sen vaikuttimena on ollut pyrkimys lyhyyteen ja helpompaan ääntämiseen. Moneen muuhun kieleen verrattuna suomi on ollut paremminkin säilyttäjä kuin typistäjä. Vanha germaaninen lainasana kuningas on meillä pysynyt lähes alkuperäisessä asussaan. Ruotsissa sama sana sen sijaan on lyhentynyt rajusti. Siitä on tullut kung.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 21.5.2002.