Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Lottoa nyt ja ennen

Monen suomalaisen lauantai-ilta huipentuu siihen hetkeen, kun televisiossa alkaa pyöriä 39 lottopallon mylly. Silmä kovana ja peukut pystyssä seurataan, miten sen tipauttamat pallot muodostavat numerorivin, seitsemän varsinaista ja kolme lisänumeroa. Onnettaren suosikit, rivin oikein tai lähimmäs oikein arvanneet, korjaavat muhkean lottopotin.

Lottomylly on pyörinyt Suomessa vuodesta 1971, jolloin Veikkaus Oy sai valtiovallalta luvan järjestää lottoarpajaisia. Mutta mistä meille on rantautunut tämä suosittu rahapeli? Ja mistä olemme saaneet sille nimen lotto? Suomea sana ei ole, vaikka se istuu niin hyvin suomen kieleen, että on jopa astevaihtelussa: lotto : loton : lotossa.

Loton juuret, sekä pelin että sanan, ovat Italiassa. Sana lotto tunnettiin siellä jo 1500-luvulla. Pelin alkuperäinen muoto tosin poikkesi jonkin verran nykyisestä: uurnaan pannuista 90 numerosta arvottiin viisi ja rahapalkinto annettiin sille, joka arvasi niistä vähintään yhden. Onneen perustuvasta numeroveikkauksesta on siis jo tuolloin ollut kysymys. Sekä entisessä että nykyisessä muodossaan lottoarpajaiset tunnetaan monessa maassa ja kielessä: lotto mm. saksassa, englannissa ja ruotsissa, loto ainakin ranskassa ja venäjässä.

Vaikka lotto-sana on italiaa, se perustuu ranskan sanaan lot ’osa, osuus, arpajaisvoitto’ (vrt. germ. (h)lot ’jollekin lankeava osuus’). Samaa lähtöä on myös arpajaisia merkitsevä sana, jonka erikielisiä asuja ovat Lotterie (saks.), loterie (ransk), lottery (engl.), lotteria (ital.) ja lotteri (ruots.). Sanaa lotteria on käytetty jonkin verran suomessakin, joskin arpajaiset kehiteltiin vanhan sanan arpa pohjalta jo 1800-luvulla: sana esiintyy ensimmäisen kerran G. E. Eurénin sanakirjassa 1860.

Mutta lottoa ehdittiin pelata Suomessakin jo liki sata vuotta ennen kuin siitä tuli yksi Veikkauksen tuote. Sana lotto esiintyy jo Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) merkityksessä ’eräs alk. ital. seurapeli’. Loton tuloreittiä seuratessa sana löytyi Otavan Sivistyssanakirjasta (1948) ja vielä paljon varhaisemmasta lähteestä, 1920 julkaistusta luettelosta Vierasperäiset sanat. Lopulta ilmeni, että lotto esiintyy jo eräissä kaksikielisissä sanakirjoissa 1800-luvun puolella. Niin peli kuin sana on luultavasti tullut meille Venäjältä.

Millainen seurapeli vanha lotto oikein oli? Siitä kertoo Tietosanakirja (1913) näin: ”Kullakin osanottajalla on numeroiduilla (aina 90:een saakka) ruuduilla varustettuja kortteja (1–3 korttia). Se joka pussista umpimähkään otetuilla numeronastoilla on saanut peitetyksi 5 peräkkäistä kortin numeroa, on voittanut.” Peli muistuttaa siis kovasti nykyistä bingoa.

Eikö kannattaisi elvyttää tämä vanha seurapelilotto lauantai-illan lohduksi, kun Onnetar taas kerran jätti osattomaksi siitä kaikkien aikojen suurimmasta lottopotista?


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 3.5.2009.