Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

”Lahja lain lumoo”

Otsikon sananparsi on sanastoltaan kaikille tuttua, mutta sen ytimekäs muoto ja nykylukijalle oudot merkitysvivahteet vaikeuttavat sen ymmärtämistä.

Lumo tarkoittaa nykykielessä taikavoimaa, viehätystä, tenhoa, hurmaa. Ihmisestä puhuttaessa se vastaa suunnilleen samaa kuin yleismaailmallinen sana glamour. Niin naisen kuin maisemankin kauneus voi olla lumoavaa. Käärmeenlumooja lumoaa huilullaan käärmeet, valkokankaan lumoojattaret olemuksellaan meidät katsojat, jotka tuijotamme heitä lumoutuneina ja jäämme jopa lumouksiin. Lumo-sanat herättävät hyvin myönteisiä mielikuvia

Vanhastaan lumo-sanojen sävy on ollut hieman toinen. Mikael Agricolan käännöksissä lumooja merkitsi pelkästään taikuria ja lumoaminen käärmeen loihtimista vaarattomaksi. Suomen sukukielissä samanlähtöiset sanat tarkoittavat muun muassa veren seisauttamista tai jonkin pilaamista taikakeinoin, taikomista, tahi ihmisen sokaisemista tai tekemistä mykäksi noitumalla. Sekä vanhimmassa kirjakielessä että sukukielissä lumo-sanueelle on siis keskeistä taianomaisuus.

1800-luvun alussa muistiin merkitty sananparsi ”Lahja lain lumoo” kuvastaa tätä vanhaa merkitysperintöä. Lahja sokaisee saajansa silmät taianomaisella tavalla, niin että lahjansaaja ei edes huomaa lahjan ja oman toimintansa välistä riippuvuutta.

Tätä sananpartta eivät nykylukijat varmaankaan tulkitse yhtä negatiivisesti kuin esimerkiksi Maskun Hemmingin vuodelta 1605 peräisin olevan virren veisaajat: ”Nyt lahjad laiin lumoiwat, wäärytt oikkjudhex wäändelewäd.” Kun taikuus ja noituus ovat hävinneet, lumoaminenkin on menettänyt yhteytensä noituuteen ja kielteisen sävynsä.

Vanhassa kielessä ei tehty eroa pyyteettömän annin ja taka-ajatuksia sisältävän lahjoman välillä, vaan molempiin tarkoituksiin kelpasi sana lahja. Lahjus on alun perin murteiden sana. Sen aluetta ovat olleet Laatokan rantapitäjät ja Joensuun tienoot.

Lahjus tarkoittaa erityisesti morsiamen sulhasensa sukulaisille antamia lahjoja. Lahjuskirstu on morsiamen kapiokirstu ja lahjussukat ovat morsiamen appivanhemmilleen kutomia lahjasukkia. Paikoin häät ovat päättyneet lahjuksenjakajaisiin

Murteista lääninsihteeri Samuel Forseen lainasi lahjuksen ensi kertaa kirjoitettuun kieleen kääntäessään vuonna 1734 hyväksyttyä Ruotsin valtakunnan lain tuomarinohjeita. Painettuun lakikirjaan se ei vielä silloin päässyt, vaan vanhempi monimerkityksinen lahja sai edelleen kelvata.

Vasta 1800-luvun loppupuolella lahjusta ruvettiin oppitekoisesti käyttämään lahjontaa tarkoittavissa yhteyksissä. Tämäkään ei riittänyt pitämään erossa näitä kahta lähimerkityksistä sanaa, vaan ilmeisesti 1900-luvun alussa selvennykseksi sepitettiin vielä johdos lahjoma, joka yksiselitteisesti tarkoittaa lahjonnassa annettavaa, tarjottavaa tai vaadittavaa hyvikettä.


RAIMO JUSSILA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 6.1.1998.