Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kuullella kehräjälintuu

Aleksis Kivi on Sydämeni laulussa jättänyt jälkimaailmalle avaimen kotimurteeseensa. Runon neljännen säkeistön viimeinen säe on Kuullella kehräjälintuu. Verbi kuullella (= kuunnella) on vanha hämäläisyys – Nurmijärvihän on ”eteläisessä Hämeessä”. Muoto lintuu lienee peräisin lounaismurteista – siltä suunnalta on tullut paljon vaikutteita. Muodossa kehräjä näkyy murteen paikallinen, uusmaalainen erikoispiirre, kahden verbityypin sekaantuminen. Täällä taipuvat verbit kastaa ja vastata tai verbit hirnua ja kirnuta miltei samalla tavalla. Nämä asiat käyvät selville Terho Itkosen kokoamasta Nurmijärven murrekirjasta.

Kaikki sopii hienosti: kuullella kuulostaa runolliselta, kehräjä täyttää daktyylimitan ehdot, kun toinen tavu on lyhyt, ja runon mitta vaatii senkin, että viimeinen sana lintuu on kaksitavuinen.

Ehkäpä Aleksis Kivi kirjoitti Sydämeni lauluun lyhyt-ä:llisen kehräjän vakain tuumin, mutta murrepiirre se on, ja Kiven ensi tuotteissa noita murteellisia verbinmuotoja kuten muitakin murteellisuuksia on paljon. Seuraavat esimerkit ovat Eriikasta: ”kuiskaen häntä korvaan ja viittaen kädellänsä”, ” levä rauhas kaunoiseni”, ”varhain tuoni hänen temmai täältä”.

Uusmaalainen verbintaivutus on synnyttänyt Helsingin seudun monet ”autopurkaamot”, ja pääkaupungin muodin mukaan niitä on perustettu jo ympäri maata. Pitäisi olla purkamo, niin kuin on veneveistämö. Kehrääjillä on kehräämö.

Aleksis Kivellä oli isän puolelta kaksikielinen koti, ja hän oli itsekin kaksikielinen koulupojasta alkaen. Hän ei saanut teoreettista suomen kielen oppia.

Kivi tiesi kyllä puutteensa. Kun hän lähetti Kihlauksen käsikirjoituksen luettavaksi B. F. Godenhjelmille, hän kirjoitti saatteeksi näin: ”Jos joitakuita kielivirheitä löytyy, niin tee hyvin ja ojenna ne. Mutta muista kuitenkin, että tämä on ilve, ja provinsialismit ja semmoiset eivät haita, vaan kuuluvat pikemmin asiaan.”

Aleksis Kivi kirjoitti tuotantonsa noin kymmenessä vuodessa, ja sinä aikana hänen yleiskielen taitonsa toki kohentui paljon. Hän omaksui mm. modernit i:ttömät muodot levoton, vallaton jne. Vielä Kiven kuolinvuonna kirjoitti hänen ankara arvostelijansa August Ahlqvist vanhaan tapaan levotoin, vallatoin.

Nykysuomen aika alkaa vasta Aleksis Kiven jälkeen, mutta riittävän nykysuomalaista on jo hänenkin kielensä. Olemme oppineet rakastamaan sitä ja nauttimaan myös sen erikoisuuksista.


JAAKKO YLI-PAAVOLA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 27.1.1998.