Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kroolia vai käsipohjaa

Uinti on ollut meille viime vuosina ilon ja surun aihe. Uinnista on joka tapauksessa tullut suomalaisille yksi tärkeistä urheilumuodoista.

Aloittelijan tavallinen uintilaji on koiranuinti (tai koirauinti) – jotkut eivät muuta uintilajia osaakaan. Koiranuinnista on kehittynyt ihmisen nopein uintitapa krooli eli krooliuinti. Nimi on mukautettu englannin ryömimistä tarkoittavasta sanasta crawl. Uintitapaa on sanottukin joskus ryömäuinniksi; Tahko Pihkala puhuu 1920 ilmestyneessä Urheilun oppaassa ryömintä-uinnista.

Kylkiuinti on vanha kansanomainen uintitapa, joka on ollut myös joissakin maissa kilpauintilajina. Sen on syrjäyttänyt rintauinti, josta on käytetty ja lapset edelleenkin käyttävät myös nimitystä sammakonuinti, sammakko, murteittain ”ui sammakkaa”. Vielä 1924 ilmestyneessä Olympiakisat I -kirjassa sanotaan: ”- - sammakonuinti, jota nähtävästi erotukseksi sidestrokesta, kylkiuinnista epäonnistuneesti nimitetään rintauinniksi.” Perhosuinti on kehittynyt rintauinnista, ja nimensä se on saanut suorana käännöksenä englannin butterflysta. Selkäuinnissa on kaksi tapaa: tavalliset ihmiset uivat selkäuintia tasatahtia, kilpauimarit käyttävät selkäkroolia. Uimahalleissa taitonsa oppineet nykynuoret eivät ehkä enää tunne laulun Mimmin leipälajia: hän polskutti käsipohjaa.

Kilpauintilajeja on neljä: rintauinti, selkäuinti, perhosuinti ja vapaauinti. Lisäksi kilpailulajina on sekauinti, jossa uidaan järjestyksessä vuoroin kullakin uintitavalla yhtä pitkä matka. Vapaauinnissa uimari saa käyttää mitä uintimuotoa tahansa. Kilpailija valitsee tietenkin nopeimman tavan eli kroolin, ja siksi jopa monet tietosanakirjat rinnastavat ne ja puhuvat vapaauinnista eli kroolista.

Atlantan kisojen aikaan ihmeteltiin tapaa uida veden alla kalan tavoin. Englanniksi käytetään termiä fishkick, ”kalapotku”, jonka urheiluselostaja selitti ”rauskupotkuksi”; uimarit ja valmentajat ovat käyttäneet sanaa delfiinipotku eli delfari puhuessaan perhosuinnin vastaavasta harjoitustavasta.

Urheiluselostajat puhuvat muuten uinnissakin sisäradasta kenttälajeista oppimallaan tavalla. Mikähän se on, ihmettelevät uimarit.

Uimarit itse käyttävät kilpalajeista nimityksiä: rinuli, seläri tai seljäri, vapari, sekari tai sekuri ja perhonen. Uidaan rintaa, selkää, perhosta ja vapaata ja kilpailematta koiraa, kylkeä ja sammakkoa. Uintimatkoillakin on omat lempinimensä: 25 metriä on piikki, 75 metriä seiskapiikki ja 50 metriä on vinsta.

ANNELI RÄIKKÄLÄ

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 28.1.1997.