Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kokemuksia nimestä ja paikasta

Lapuan Ruhan kylässä silmä kiintyy suureen kiveen, joka on peltojen keskellä metsäsaarekkeessa. Saman tien paljastuu kiven nimikin, sillä auto ohittaa Romukiventien viitan. Nimi saa ajattelemaan, olisiko kivessä jotain samaa kuin romuluisessa ihmisessä. Ainakaan ei tunnu mahdolliselta, että näyttävä järkäle olisi nimetty pelkän rojun perusteella.

Nimiarkiston kokoelmassa Ruhan Romukivestä on kaksi muistiinpanoa. Niissä kiveä luonnehditaan epätasaiseksi, rosoiseksi ja talon kokoiseksi kuin vakuudeksi saarekkeesta näkyy kiveä pienempi latorakennus.

Lapualla on ollut myös toinen Romukivi, kuvauksen mukaan suurikokoinen ja erittäin ruman näköinen. Kiven on silponut Seinäjoen uusi tie, ja kovia ovat kokeneet myös muut Romukivet. Nurmossa isot rosoiset Romukivet ovat hukkuneet tekojärveen. Yksi Romukivi on hävitetty Kyrönjoen Hiirikoskesta jo ennen vuotta 1930, ja Jurvan Närvijoella rautapitoisesta Romukivestä on lohkottu kiuaskiviä.

Ison ja epätasaisen kiven nimeäminen Romukiveksi on ollut tapana ennen muuta Etelä-Pohjanmaalla, sillä vain kahdesta Romukivestä on tieto idempää, Päijänteen itäpuolelta. Yleisempi Suomessa on kivisen, louhikkoisen, rikkonaisen maaston nimi Romukangas, Romukallio, Romuvuori.

Paikannimen synnystä on usein tyydyttävä esittämään pelkkiä viitteitä ja oletuksia, mutta joskus nimeen voi saada hyvin omakohtaisen tuntuman. Heinäkuun alussa 1994 pyöräilin kylmän alkukesän jälkeisessä lämpöaallossa kohti Helsingin Kallahdenniemeä. Niemen kapeassa tyvessä Ison ja Pikku Kallahden välissä jouduin niin kylmään ilmavirtaan, että uskoin saaneeni henkäyksen kaukaa nimen alkulähteiltä (Kallvik = ’Kylmälahti’).

Monet Suomen Onnelat, tilat ja mökintontit, on nimetty lohkomistilaisuudessa. Myös kyyjärveläinen isäntä oli tilaansa muodostettaessa 1930-luvulla lausunut syntysanat: ”Tehhään Onnela.” Kun 1970-luvulla kävin talossa, emäntä kertoi nimen olleen hyväenteinen: pariskunnan ei ollut tarvinnut koskaan riidellä. Mutta mikä pahanilmanlintu olinkaan, kesken nimien kyselyn parin välille puhkesi kiista siitä, kumpi saa puhua.

Kuusanmetsä (kuusammehtä) Soinin Laasalassa oli lapsuuteni paratiisi. Pääsin sinne, kun jaksoin ajaa pitkän pyörämatkan. Äiti oli lapsena tehnyt saman matkan isänsä kanssa kärryillä kolistellen, ja vaari oli kertonut, että metsässä kasvaa kuusamaa.

Ensi käynnillä petyin Kuusanmetsään. Ei ollut kukkaa joka askelella, niin kuin oli luvattu, vaan ainoastaan lehdetön näsiä kukki puron varsilla. Kun sitten kasveihin perehtyneenä koululaisena palasin metsään, lehto oli kukkeimmillaan. Tunnistin monet kasvit ja löysin myös lehtokuusaman, maata myötäilevän pienen pensaan.

Laasalassa Kuusanmetsän rehevää pengertä on nimitetty Paratiisinpenkaksi ja on kerrottu, kuinka metsässä kasvaa ”pajattimia, kuusamia, heispuita”. Mutta eipä se ole paljoa merkinnyt. Kun viime kerran yritin Kuusanmetsään, sitä ei löytynyt hakkuuraiskion seasta.



RITVA KORHONEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 24.7.2001.