Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kiva pimu iskän kaa

Monen helsinkiläisnuoren kuten monen muunkin nuoren puheessa isä on nykyään iskä ja äiti äiskä. Heikki ja Marjatta Paunosen slangisanakirjan mukaan sanat tulivat muotiin1970-luvulla. Ne yleistyivät pienten lasten kielestä. Jotkut tosin ovat vierastaneet niitä niiden ”maalaisuuden” takia. Heille isä on usein edelleenkin fatsi tai faija ja äiti mutsi tai mude.

Maalaisuus ei tässä tapauksessa ole pelkkää kuvitelmaa. Iskän ja äiskän juuret ovat Kotkan ja Lappeenrannan seudulla. Sanat ovat kuuluneet ja kuuluvat edelleenkin sikäläiseen murteeseen. Jonkun muualle muuttaneen matkassa ne ovat sitten kulkeutuneet syntysijojensa ulkopuolelle ja onnistuneet pääsemään pääkaupunkilaistenkin suosioon.

Kymenlaakson murteesta on lasten ja nuorten puheeseen lainautunut myös pikkusana kaa, jonka vastine yleiskielessä on kanssa. ”Mä en haluu leikkii sun kaa” on tuttu lause hiekkalaatikoilta. Alkuperältään kymenlaaksolainen ei kaa kuitenkaan ole. Se on lähtöisin Virosta, viron kielestä, josta se itäisen Suomenlahden saarien kautta on päätynyt Kymijoen suistoon.

”Iskän ja äiskän kaa” ei siis pohjimmiltaan olekaan kaupunkikieltä vaan murretta, mikäli murteella ymmärretään vanhaa, maaseudulla käytössä ollutta puheentapaa. Yllättävästi murteellisiksi paljastuvia sanoja on muitakin, esimerkiksi kiva ja pimu.

Sanan kiva merkitysala on moninainen. Se ulottuu hauskasta, mukavasta, hyvästä, mainiosta, miellyttävästä niiden vastakohtaan keljuun, kurjaan, ikävään. ”Kiva (= ikävä) kun handu (= käsi) murtu” on sanottu Helsingin slangissa. Suomenruotsi on saanut kivansa suomesta. ”De va kiva de”, kuuluu tuttu huudahdus.

Kiva on pohjoisten murteidemme sana, joka nimenomaan Kainuussa ja Peräpohjolassa on ollut verrattain yleinen. Siellä se on tarkoittanut ripeää, reipasta, innokasta, hanakkaa, tervettä, vankkaa, vireää, tiivistä, lujaa. Kivasti hiihtävä hiihtää nopeasti, kiva hevonen on vireä, kiva mummo on pirteä, terve. Myös mäki tai tiessä oleva mutka voi olla kiva, jyrkkä. Vuoden 1772 almanakka puhuu kivasta pakkasesta, kireästä pakkasesta.

Miten ankaraa, kiivasta merkitsevästä kivasta on voinut tulla hyvää, mukavaa, hauskaa merkitsevä kiva? Ehkä niin, että jokin lauseyhteys on mahdollistanut kummankin tulkinnan. Kun joku utajärveläinen on sanonut, että ”Jaakoll on kiva akka, kivempi ku ite”, ja tarkoittanut, että Jaakon vaimo on töissään ripeä, aikaansaava, ei ole vaikea pitää akan kivuutta samalla kertaa myös hyvänä, mainiona, oivallisena ominaisuutena.

Tytöllä, tytönheilakalla on slangissa lukuisia nimityksiä. On gimmaa ja mimmiä, beibiä ja fatimaa. Yksi kestosuosikeista on kuitenkin ollut pimu. Mistä se on peräisin?

Suomen murteiden sana-arkistossa on 1900-luvun alkupuolelta olevia tietoja, joiden mukaan eräissä Pohjois-Karjalan pitäjissä on kaunista, solakkaa tyttöä sanottu pimuksi. Sanaa on käytetty myös adjektiivina: ”Siin on sitten pimu tyttö.”

Mistä siis pimut tulevat? Joensuusta, Kiihtelysvaarasta, Tohmajärveltä.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 11.9.2001.