Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kielettären kantapäillä

Savolaisten asuttamalla sukunimialueella naisen sukua on vanhastaan ilmaistu tar-, tär-loppuisella nimellä. Rantasalmelta mainitaan jo 1500-luvun puolimaissa nimet Ellin Kainotar ja Valbor Savotar, 1600-luvulla Seikka Karpitar ja Anna Rissatar. Kun rautalampilainen runonlaulaja Vihta-Paavo Korhonen sepitti muistorunoa sisarelleen 1800-luvun vaihteessa, hän nimitti siskoaan, Juhana Jokelaisen vaimoa, Maria Korhottareksi ja äitiään Anna Pulkittareksi. Nainen siis säilytti oman sukunsa nimen myös avioiduttuaan.

Tar-loppuiset nimet olivat yleisimmillään savolaisten keskuudessa 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella, mutta Sotkamon kirkonkirjoihin niitä merkittiin vielä 1800-luvullakin. Nimityypin aidosta kansanomaisesta käytöstä kertoo muun muassa Kaavin paikannimi Tuovittarenlahti.

Sukunimistä tar-johdin karkotettiin 1800-luvulle tultaessa. E. A. Tunkelo (1928) on pannut tuhon pappien kontolle: varsinkin muualta tulleet papit ovat voineet kuulutusten lukemisessa ja kinkereiden nimenhuudoissa vaikuttaa vaimojen nimittämistapaan, ja sittemmin kierto- ja kansakoulujen opettajat ovat laajentaneet ja vahvistaneet tapaa kirjata naiset miesten mallin mukaan nen-loppuisin nimin. Jäljelle on jäänyt vain kuin sattuman oikusta sukunimi Kerätär, joka on edelleen käytössä.

Nimityypillä on vahvat juuret kansanperinteessä. Esimerkiksi Suomen kansan vanhojen runojen karjanluvussa karhujen suvun myyttinen kantaäiti loitsitaan apuun nimin ”Suvetar, valio vaimo, Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion.

Varhaiset kieliopin tekijät ovat pitäneet feminiinisyyttä ilmaisevaa, alkuaan tytär-sanasta lyhentynyttä tar-, tär-johdinta itäsuomalaisena piirteenä, sillä länsimurteista sitä ei ole tavattu. Länsi-Suomessa sille ei ole ollut samanlaista kasvualustaakaan, koska siellä tavalliselta kansalta sukunimet puuttuivat pitkälti 1800-luvun loppupuolelle.

1800-luvulla johtimen elinvoimaisuus kuitenkin näkyi niin nimistössä kuin sanastossa: suomen kirjakielen kehityksestä ja vakiinnuttamisesta huolta kantaneet kielimiehet puhuivat kielen hengettärestä ja sulosuisesta, mutta oikukkaasta kielettärestä. Perustettiin sanomalehdet Suometar ja Päivätär, ja Lönnrot kokosi Kantelettaren.

Kun tar-johtimen avulla vielä luotiin kirjakieleen sellaisia uusia sanoja kuin tarjoilijatar, myyjätär ja opettajatar, johdostyypistä tuli yhteistä omaisuutta. Johdettiin myös sellaisia asukkaannimityksiä kuin kreikatar, turutar ja helsingitär ja sellaisia arvonimiä kuin kuningatar ja herttuatar. Arkisanastoa ovat yhä ystävätär, sankaritar, kaunotar ja onnetar, jona voi muuten toimia mieskin. Eräs lemmikkieläinkauppa on saanut nimekseen Faunatar. Kurvin kulmilla Helsingissä asiakkaita houkuttelee ravintola Kurvitar.

Sanoista turutar ja helsingitär näkyy, että tar-, tär-johdin liittyy sanan ns. vokaalivartaloon (turu-, helsingi-). Se, mikä kunkin sanan tämmöinen vokaalivartalo on, selviää genetiivimuodosta, kun loppu-n jätetään pois. Luonto-sanan genetiivimuodosta luonno-n saadaan siis luonnotar ja tähti-sanan genetiivimuodosta tähde-n saadaan nimi Tähdetär.

Ihmetyksen sormi onkin mennyt hämmästyksen suuhun ravikilpailuja seuranneilta, kun suomenhevosten nimissä johdin on liitetty sanan perusmuotoon, jopa äänneympäristö unohtaen. Raviradoilla kilpailevat Suvitar ja Tähtitar. Mitähän kielen henkitar tästä tuumaisi?


SIRKKA PAIKKALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 2.11.2004.