Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kielensä kahleissa

Vaikka olenkin työni vuoksi murteiden kanssa tekemisissä, tunnen silti olevani kielellinen rasisti: koen joidenkin murteiden jotkin sanat ellen suorastaan vastenmielisiksi niin ainakin kartettaviksi. Siitä huolimatta että ne esiintyisivät kirjakielessäkin, en koskaan käytä niitä enempää kirjoituksessa kuin puheessakaan.

Tuollaisia vieraita sanoja ovat esimerkiksi vattu ja lapanen. Minun kielessäni – ajatusteni kielessä – niiden ”oikeat” vastineet ovat hallain ja tumppi. Koska tiedän, että monetkaan eivät näitä sanoja tunne, minun on usein pakko korvata ne kirjakielisiltä kalskahtavilla nimityksillä vadelma ja villakinnas.

Yleiskieltä puhuvankin murretausta – ainakin se, onko hän lähtöisin itä- vai länsimurteiden alueelta – paljastuu usein jonkin puheessa esiintyvän yksittäisen sanan perusteella. Siinä missä juuriltaan varsinaissuomalainen tai hämäläinen puhuu vihdasta, rattaista, rikkomisesta, pelästymisestä ja viruttamisesta, siinä savolainen todennäköisesti valitsisi sanat vasta, kärryt, särkeä, säikähtää ja huuhtoa.

Ymmärrän hyvin, miksi ihmisen siteet omaan äidinkieleensä ovat niin vahvat. Sanat, jotka palautuvat lapsuuteen eivät ole pelkkää pintaa. Niillä on taustansa, syvyytensä, tunnearvonsa. Sanan hallain taustana on pieni poika, joka seisoo vadelmapensaassa syömässä hallaimia ja joka jähmettyy paikalleen, kun musta kyy luikertelee esiin kiven alta. Tumppi taas on märkä, villalta tuoksuva kinnas lumilinnanrakentajan kädessä.

Ihmisellä on tapana normittaa ympäröivää maailmaa itsestään käsin. Oma kieli tai murre on se normi, johon muiden kieltä tai murretta verrataan. Itse sana murre jo sisältää kannanoton. Sana on johdos verbistä murtaa. Kyse on siitä, että joku murtaa puhuessaan, puhuu toisella tavoin kuin minä, vastoin normia, oikeaa puhetapaa.

Olin joitakin vuosia sitten yli satavuotiaaksi eläneen isotätini hautajaisissa. Pappi yritti siunauspuheessaan virittää tunnelman perhekeskeiseksi. Hän muistutti, miten kaikki yhdessä olemme saattamassa Selma-mammaa hänen viimeiselle matkalleen ja miten Selma-mamman kuva on pysyvästi painunut meidän kaikkien mieleen.

Vaikutus ei ollut se, mihin pappi pyrki. Me sukulaiset tunsimme olomme lähinnä hämmentyneeksi. Kenestä pappi oikein puhui? Kukaan meistä ei koskaan ollut käyttänyt vainajasta mamma-nimitystä.

Papin puheessa oli toinenkin kummallisuus, joka entisestään lisäsi vierauden tunnetta: vainajan nimi ei ollut Selma vaan Sanelma.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 6.3.2001.