Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kaupunkisudet

”Pitele mua, kosketa mua, susipari kulkee, kuumaa verta juo”, laulaa Neumann uudella levyllään. Epäselväksi jää, asustaako laulun susipari Pohjois-Karjalan metsissä vai jonkin länsisuomalaisen kaupungin kerrostaloyksiössä. Jos jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, susiparista voisi ja nykyaikana oikeastaan pitäisikin käyttää nimitystä avopari. Susipari on ihmisiin viitatessaan sävyltään kovin kielteinen, tuomitsevakin. Avopariin ei tällaista halventavaa vivahdetta sisälly.

Avioliitonomaisessa mutta laillistamattomassa suhteessa elävillä on susiparin lisäksi ollut muitakin nimityksiä. Huorapari ja votakkapari lienevät pahimmasta päästä. Yllättävää on huomata, että susiparilla on nimitysten joukossa sukulaisia: samalla tavalla jonkin eläimen nimestä muodostettuja. Lähimpänä ovat hukkapari ja huntinpari. Edellinen viittaa tietenkin susihukkaan, jälkimmäisen pohjana on murteissa koiraa tai sutta tarkoittava huntti, joka puolestaan perustuu ruotsin sanaan hund. On myös hevospari ja kamppipari. Nykyihmiselle kampin merkitys on hämärä. Sana tarkoittaa ahmaa.

Avoliittolaisten ”eläimellisyys” ei lopu vielä tähän. Varsinkin parin naisjäsentä on nimitetty milloin leipäsudeksi, kakkuhuntiksi tai pataketuksi, milloin taas pullahiireksi, limppuhiireksi, nisuhiireksi tai sokerihiireksi. ”Tyttärenin on ollus sillä miähellä leipäsutena jo monet vuaret”, valisti eräs etelähämäläinen emäntä vieraitaan.

R. E. Nirvi on selvitellyt (1982) susiparin ja sen vastineiden taustoja. Hän on osoittanut, että monet nimityksistä heijastelevat vanhoja avioliiton solmimiseen liittyviä käytänteitä.

Eräissä Kannaksen pitäjissä ja Inkerissä susia ovat olleet morsiusavun keruussa kulkeneet morsian ja hänen naisseuralaisensa. Itse kerääminen on ollut susimista. Toisaalta susimiseksi on nimitetty morsiamen ensimmäistä käyntiä sulhasen kotona tai pitempää oleskelua siellä, eräänlaista koeavioliittoa. Tästä ei olekaan enää pitkä matka susipariin ja sen nykyiseen merkitykseen.

On arveltu, että huomattava osa entisaikojen susipareista oli susipareja vastoin tahtoaan. Kirkkohan kieltäytyi vihkimästä avioliittoon sellaisia, jotka lukutaidottomuuttaan eivät olleet suoriutuneet rippikoulusta. Tuntuu kuin osat nykyään olisivat vaihtuneet: kirkko kyllä olisi halukas mutta asianomaisilta itseltään puuttuu tarve laillistaa suhde. Susiparina olemista ei enää koeta häpeälliseksi. Kärjistäen voisi sanoa, että susikantamme ei itse asiassa ole vähentynyt lainkaan; se on vain siirtynyt metsistä kaupunkeihin ja muihin taajamiin.

Niin kummallista on maailman meno.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 24.6.1997.