Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kadonneitten kansojen kieltä etsimässä

Karttaa tutkiva hämmästyy, miten Venäjän Karjalan itäpuoleltakin löytyy tutunomaisia paikannimiä. Niitä on ennen kaikkea Vienajoen vesistössä, Arkangelin kaupungin lähistöllä. Historiallisten lähteitten perusteella tiedetään, että Arkangelin seudulla on aikaisemmin asunut tuntematonta suomensukuista väestöä. Skandinaavisissa saagoissa kerrotaan Bjarmaland-nimisestä valtakunnasta, joka on sijainnut Karjalan itäpuolella Vienanmeren rannoilla. Myös keskiaikaiset venäläiset kronikat kertovat aluetta asuttaneesta tšuudien nimellä tunnetusta muinaiskansasta.

Vaikka historialliset tiedot Pohjois-Venäjän muinaisista asukkaista ovat niukat eikä heidän puhumistaan kielistä ole säilynyt yhtään kirjallista muistiinpanoa, voi kielentutkija silti löytää jälkiä suomensukuisia kieliä puhuneista heimoista tutkimalla pohjoisvenäläisiä murteita. Pohjois-Venäjällä on käytössä satoja suomalaiselle tutunoloisia sanoja, jotka enimmäkseen liittyvät pohjoiseen luontoon ja elinkeinoihin. Tällaisia ovat esim. honga (kuivunut havupuu, honka), tajbola (metsätie, taipale), kaska (kaski, kaskimaa) jne. Jopa kaukaiselta tuntuvassa komisyrjäänin kielessä – suomen kaukaisessa sukukielessä, jota puhutaan Vienajoen ja Uralvuoriston välisellä alueella – on toistasataa sellaista lainasanaa, jotka on saatu jostain suomelle läheistä sukua olleesta kielestä.

Vielä vakuuttavampia todisteita venäläisiin sulautuneista suomensukuisista heimoista on havaittavissa paikannimistössä. Koko laajalla nykyään venäläistyneellä Vienajoen vesistöalueella on suurin osa joen- ja jopa puronnimistä peräisin suomalais-ugrilaisista kielistä. Paljon on sellaisia kylännimiäkin, jotka paljastavat paikan ensimmäisten asuttajien olleen ei-venäläistä väestöä, esimerkiksi Kevrola, Vihtui, Rakula. Tällaiset nimet ovat peräisin kielistä, jotka ovat nykyään kadonneet mutta joista osa on muistuttanut karjalan ja vepsän kieliä.

Sanaston ja nimistön lisäksi muisto alueen suomalais-ugrilaisista asukkaista on säilynyt myös pohjoisvenäläisten murteitten äänne- ja rakennepiirteissä. Venäjän vaikeaa ääntämystä opiskellut hämmästyy, miten tutunoloisia ”virheitä” pohjoisvenäläiset puhujat tekevät: sanojen paino pyrkii asettumaan ensimmäiselle tavulle ja hankalat konsonanttiyhtymät yksinkertaistumaan. Tällaiset muutokset ovat seurausta kielenvaihdosta. Suomensukuinen väestö omaksui aikoinaan venäjän, mutta puhui sitä oman kielensä ääntämyksen mukaisesti. Näinhän käy kielenopiskelijalle nykyäänkin: vaikka kohtuullinen kielitaito onkin saavutettavissa, äidinkielen vaikutuksesta syntyvästä aksentista on melkein mahdotonta päästä eroon.


JANNE SAARIKIVI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.4.1999.