Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Isonen vai isoinen?

Kesä on rippikoululeirien eli ”riparien” aikaa. Leirinpidossa johtajien ja rippikoululaisten apuna toimii hieman vanhempia nuoria, joita nimitetään isosiksi. He ovat saaneet seurakunnissa isoskoulutuksen. Nimitys isonen alkoi vakiintua 1960–70-luvun vaihteessa. Aiemmin nämä ryhmänvetäjät olivat isojasiskoja tai -veljiä. Monin paikoin heistä käytettiin myös sanaa iso, vastakohtana leiriläisen nimitys pieni tai pikku(i)nen.

Sanaan isonen liittyy pieni kielipulma, josta tuskin rippileireillä piitataan mutta joka meitä kielenhuoltajia vähän rassaa. Se nousee pintaan aina kun joku keksii kysyä, miksi suosituksissamme, mm. Kielitoimiston sanakirjassa, on muoto isoinen, siis i:llä, kun käytäntöön on vakiintunut isonen. Eikö ole selvä asia, että iso + nen = isonen? Mitä kielentutkijan kotkotuksia se on, että pitäisi olla isoinen? Mistä i siihen tulee?

Mikä tietoa lisää, se tuskaa lisää! Kielentutkijalle tämä tietämisen tuska aiheutuu siitä, että kyseinen iso-sanan johdin, jolla muodostetaan adjektiiveja enimmäkseen substantiiveista mutta myös pronomineista, adverbeista ja adjektiiveista, ei ole nen vaan inen (siis iso + inen).

Substantiivikantaisista inen-adjektiiveista monet ilmaisevat ainesta (puinen, velkainen, kiireinen), toiset taas sijaintia tai kuuluvuutta johonkin paikkaan tai ajankohtaan (kotoinen, pohjoinen, jouluinen). Adverbikantaisia adjektiiveja ovat esimerkiksi ainainen, eilinen, äskeinen.

Entä sitten adjektiivikantaiset inen-loppuiset adjektiivit, kuten puheena oleva iso(i)nen? Niiden merkitys on usein deminutiivinen, ts. inen-johdin pienentää kantasanan merkitystä ja tuo siihen hellittelevää sävyä: pikkuinen, pienoinen, pahainen, poloinen, pehmoinen, puhtoinen. Tällaista ’pikku ison’ sävyä on myös iso(i)sessa. Se ero sillä kuitenkin muihin tämän ryhmän sanoihin verrattuna on, että se ei olekaan adjektiivi vaan substantiivi. Pikkuinen, pienoinen ja poloinen voivat olla molempia.

Isoinen-sanaa on käytetty jo paljon ennen rippileirejä. Sitä tapaa murteista ja myös vanhasta kirjallisuudesta,  adjektiivin lisäksi myös substantiivina: ”isoisissa taloissa”; ”pääsi isoisten seuraan”. Merkitys on näissä ’kome(ilev)a, mahta(ile)va, tärkeä’ – aika erilainen siis kuin leirien iso(i)sella (ehkä ei aina ”pienten” mielestä!) .

Joistain inen-johdoksista on aikojen myötä muodostunut sanapareja, joiden adjektiivimuodossa on i, substantiivissa ei: kukkainen mekko (vrt. kukkanen), matoinen omena (vrt. matonen), sanainen arkku (vrt. sananen) jne. Niiden kaikkien kanta on substantiivi.

Miksi adjektiivikantainen substantiivi iso(i)nen tuntuu silti luontevasti loksahtavan edellisen ryhmän i:ttömien substantiivien jonoon: kukkanen, matonenisonen? Johtuisiko se siitä, että sana iso leirin isoasiskoa tai -veljeä tarkoittamassa onkin merkitykseltään substantiivi? Niin tai näin, seuraavaan sanakirjamme versioon on päätetty ottaa isoisen rinnalle myös isonen.


                                                                                                                                              TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 26.8.2007.