Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Hilloja, lakkoja, muuraimia

Pohjoisen arvokkaimpiin luonnonmarjoihin kuuluu hilla, myös lakaksi ja suomuuraimeksi kutsuttu. Hilla, tieteelliseltä nimeltään Rubus chamaemorus, kuuluu vatukoiden sukuun. Samaa sukua ovat mesimarja, lillukka ja vadelma. Elias Lönnrot nimittääkin vuonna 1860 ilmestyneessä kasviossaan hillaa muuran-vatukaksi.

Tämän soilla ja korpimailla kasvavan tärkeän ja vitamiinipitoisen marjan kehittymistä on seurattu tarkasti kukinnasta lähtien. Oikeastaan tarkkailu on aloitettu jo uudenvuoden yönä: tähtikirkas taivas tietää hyvää hillavuotta. Hilla kukkii alkukesästä. Kun raakile on vielä aivan pieni ja verholehtien peitossa, sen sanotaan Itä-Suomessa ja Pohjanmaalla olevan supussa, Pohjois-Suomessa tupella tai tupessa.

Marja alkaa punertua, ja siitä tulee Satakunnassa pihkapää ja Varsinais-Suomessa röhkä. Laajalti idässä ja Etelä-Pohjanmaalla puolikypsien lakkojen sanotaan olevan muuraimella. Pohjoisessa tämmöiset hillat nauravat.

Pohjois-Suomessa yksinomainen mutta paikoin Hämeessäkin tuttu kypsän marjan nimitys hilla on samaa kantaa kuin marjasosetta tarkoittava hillo. Tähän pesyeeseen kuuluvat myös Hämeen kypsä suomuurain hillikka sekä hillukka, jota nimitystä käytetään laajemminkin Länsi-Suomessa.

Lakka on kypsän muuraimen nimitys etenkin Itä-Suomessa. Sana on mahdollisesti germaaninen laina ja tarkoittanut velttoa, löyhää, voimatonta. Tämän selityksen mukaan lakka olisi kenties suomen kielessäkin alkuaan merkinnyt velttoa ja pehmeää. Tähän rinnastuu merkityksensä puolesta kaakkoismurteiden löttö, joka tarkoittaa kypsää, joskus jopa ylikypsää ja pehmennyttä hillaa. Muurain tunnetaan vanhastaan kaikkialla muualla paitsi maan pohjoisosassa. Lounais-Suomessa ja Hämeessä se on hillan yleisnimitys. Maan eteläosissa puhutaan myös maamuuraimesta, mutta sillä tarkoitetaan mesimarjaa. Muurain kuuluu suomen vanhimpiin omaperäisiin sanoihin; sillä on samaa tarkoittavia vastineita samojedikielissä asti. Muurain onkin niitä sanoja, joita on käytetty todisteena siitä, että suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisten asuinalueiden on täytynyt sijaita melko pohjoisessa.

Eteläpohjalaisten oma muuraimen nimitys on valokki. Sanan alkuperä on hämärä. Se näyttäisi olevan johdos sanasta valo tai vaalea, mutta toisaalta se saattaa yhtä hyvin kuulua samaan sanueeseen kuin marjannimi vadelma variantteineen.

Oma sanansa on myös Lesti- ja Kalajokilaaksossa. Suomuuraimen yleisnimitys on siellä lintti -- tosin muutamissa pitäjissä se tarkoittaa kyseisen kasvin puolikypsää marjaa. Lintti kuuluu samaan sanapesyeeseen kuin muuraimen sukulaiskasvia lillukkaa länsimurteissa tarkoittava lintikka. Ne lienevät lintu-sanan yhteyteen kuuluvia marjannimiä. Tähän viittaisi se, että linnunmarja-tyyppinen lillukkaa merkitsevä yhdyssana on varsin laajalle levinnyt muissa itämerensuomalaisissa kielissä.


KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 3.8.1999.