Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Erinomaisen ilkeä ihminen

Mauno Koiviston kielen piirteitä on erinomainen-sanan käyttö ilmausta vahvistamassa. Hänelle jokin on erinomaisen tärkeää tai erinomaisen vaikeaa. Tällainen käyttö paljastaa Koiviston lounaissuomalaisuuden. Sana erinomainen vastaamassa sanoja tavaton, mahdoton, suunnaton on nimittäin juuri lounais- ja satakuntalaismurteille tyypillistä, vaikka sitä toki muuallakin kuulee.

Erikoista tuossa erinomainen-sanan käyttötavassa on se, että sana voi vahvistaa yhtä hyvin merkitykseltään positiivista kuin negatiivistakin laatusanaa. Joku voi olla erinomaisen hyvä, erinomaisen ystävällinen, erinomaisen kaunis mutta myös erinomaisen paha, erinomaisen ilkeä, erinomaisen ruma. On kuin toista sanaa vahvistava erinomaisen olisi kokonaan kadottanut merkityksen ’oivallinen, mainio, erittäin hyvä’ ja kehittynyt pelkästään vahvistimen tehtävään, ilmaisemaan, että jotakin ominaisuutta on jossakussa erityisen paljon. Sillä, onko tuo ominaisuus positiivista vai negatiivista, ei ole väliä.

Erinomaisen tapaisia vahvistussanoja on kielessä muitakin. Vahvistimet kauhean, kamalan, hirveän, hiton voivat nekin määrittää sellaisia sisällöltään positiivisiksi koettavia sanoja kuin esimerkiksi hauska, hieno, lämmin, vaikka sanat kauhea, kamala, hirveä, hitto itsessään merkitsevät jotakin aivan päinvastaista: pelottavaa, kartettavaa. Kaikki vahvistimet eivät kuitenkaan käyttäydy näin. Sanomme, että joku on kauhean kaunis tai kamalan kaunis, mutta emme kuitenkaan yleensä sano, että joku on kammottavan kaunis tai iljettävän kaunis. Jälkimmäisissä tapauksissa vahvistin on muutakin kuin pelkkä paljouden ilmaisin. Se on säilyttänyt jotakin kammottava- ja iljettävä-sanojen perusmerkityksestä: pelottavuuteen ja vastenmielisyyteen liittyvän puolen. Tästä syystä kammottava ja iljettävä voivat vahvistimina esiintyä vain sellaisten sanojen seurassa, jotka normaalistikin esiintyvät pelottavuutta tai vastenmielisyyttä ilmaisevien sanojen yhteydessä. Varsin monet vahvistimina käytetyistä sanoista perustuvat ton-loppuisiin laatusanoihin.

Sellaisia ovat esimerkiksi armottoman, jumalattoman, järjettömän, mahdottoman, onnettoman, sanomattoman, suunnattoman, tavattoman, toivottoman, uskomattoman, äärettömän. Pelkästään murteissa esiintyviä ovat hirmuttoman, kauheattoman, maailmattoman, taitamattoman. Näistäkin sanoista jotkin tulevat kyseeseen vain tietyissä yhteyksissä. Onnettoman suloisesta tai toivottoman iloisesta puhuminen tuntuisi oudolta.

Monet ton-johdokset ovat vakiinnuttaneet asemansa vahvistimina, mikä näkyy siitä, että ne ovat etääntyneet varsin kauas sanan alkuperäisestä merkityksestä. Jumalaton ilmauksessa jumalattoman ahkera ei tarkoita jumalaa vailla olevaa eikä armoton ilmauksessa armottoman laiska liioin ilman armoa jäänyttä.

Kaikkein yleisimmät vahvistimet lienevät hyvin, kovin ja oikein. Niiden merkitysten välillä saattaa olla sävyeroja mutta vain pieniä. Hyvin viisas on lähes sama kuin kovin viisas tai oikein viisas. Joka tapauksessa erot ovat huomattavasti vähäisemmät kuin niiden sanojen väliset erot, joihin vahvistimet pohjaavat. Itse asiassa emme tule edes ajatelleeksi, että sanojen hyvin, kovin ja oikein taustalla ovat hyvä, kova ja oikea.


MATTI VILPPULA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 26.6.2001.