Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Elias Lönnrot, kirjakielemme toinen perustaja

Tänään liehuvat liput Elias Lönnrotille, jonka syntymästä on kulunut 200 vuotta. Tänään ja koko juhlavuoden ajan muistetaan tämän käsittämättömän ahkeran miehen saavutuksia kansanrunojen kerääjänä, sanakirjojen laatijana, virsirunoilijana ja monipuolisena yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tässä kuitenkin muutama sana siitä työstä, jota hän teki kehittäessään suomea kaikkeen hengenviljelyyn taipuvaksi kirjakieleksi.

On vaikea edes kuvitella, millainen suomen kirjakielen tilanne oli vielä Lönnrotin nuoruusvuosina. Lukiessani uudelleen hänen kiehtovaa matkakuvaustaan ensimmäiseltä runonkeruumatkalta vuodelta 1828 mietin ensin, miksi hän, kieleltään supisuomalainen, kirjoitti päivän vaelluksesta väsyneenä ruotsiksi (suom. Vaeltaja, 1. p. 1902). Eikö olisi ollut helpompaa kirjoittaa suomeksi, varsinkin kun hän kulki koko ajan suomenkielisellä alueella matkallaan Sammatista Karjalaan? Sitten tajusin, että tietenkin hänen oli helpompaa kirjoittaa ruotsiksi, se oli hänen kirjoituskielensä.

Suomen kielen tilanne oli vielä 1800-luvun alussa lähellä tätä: ”Temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, juri wähe, ja lehes ei miteken kirjoisa prucattu taicka harjoitettu.” Näin ei tietenkään kirjoittanut Lönnrot vaan toinen tämän päivän sankareista, Mikael Agricola 1500-luvulla. Se kirjakieli, jonka Agricola joutui luomaan lähes tyhjästä suomentaessaan Uutta testamenttia ja muita kirkollisia kirjoja, oli vielä 300 vuotta myöhemmin enimmäkseen hengellistä kieltä; muiden alojen asioista oli vaikea kirjoittaa. Kirjakieli ei ollut päässyt kehittymään senkään takia, että sivistyneistö kirjoitti mieluummin ruotsiksi.

Suomeksi kirjoittamista vaikeutti se, että monelta kulttuurin alalta puuttui suomenkielinen sanasto. Kun Lönnrot ystävineen ryhtyi perustamaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa 1831, hänen piti ensi töikseen keksiä litteratur-sanan suomennokseksi sana kirjallisuus. Koko ikänsä Lönnrot miettikin suomenkielisiä vastineita vierasperäisille sanoille. Hänen keksimiään ovat monet nykyään jokapäiväisessä käytössä olevat sanat, niin yhteiskuntaelämän ja historian (itsenäisyys, kansallisuus, tasavalta, ruhtinaskunta, laillistaa, pääoma jne.) kuin lainopin (hallinto, jäljennös, jäämistö, määräpäivä jne.) ja kasvitieteen (emi, hede, kota, palho, ponsi, ruoti, juurakko jne.) alalla. Kielioppitermimmekin ovat enimmäkseen hänen keksimiään.

Ns. murteiden taistelun riehuessa Lönnrot toimi välittäjänä pyrkien itse kirjoittamaan suomeksi niin, että mahdollisimman moni eri puolilla Suomea ymmärsi – tosin hän sitten sai ”oikean suomen” puolesta kiivailijoilta sapiskaa monelta taholta. Lönnrotin elämän loppuvuosina suomen kirjakielen taso ja asema oli jo aivan toinen kuin hänen nuoruudessaan. Suotta häntä ei ole sanottu kirjakielen toiseksi perustajaksi. Me jälkipolvien kielenkäyttäjät voimme parhaiten kunnioittaa hänen muistoaan toimimalla tarmokkaasti sen puolesta, että kirjakielemme säilyisi korkeimmankin opetuksen ja sivistyksen kielenä muiden kielten taholta tulevista paineista huolimatta.


TARU KOLEHMAINEN

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.4.2002.