Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Elävää elämää

Elokuu on sadonkorjuun aikaa. Siitä kuukausi on saanut suomenkielisen nimensäkin: elo tarkoittaa niin kasvavaa kuin korjattuakin tai jo puitua viljaa tai itse viljankorjuuta. Elopelto on viljapelto, useimmiten ruispelto, ja elopellon rikkaruohona ennen kasvanut ruiskaunokki on elokukka tai elokaunokki.

Myös muunlaista omaisuutta on voitu sanoa eloksi: ruokaa, tavaroita, kotieläimiä ja pohjoisessa etenkin porokarjaa, poroeloa. Eloporo taas on erotuksessa eloon jätettävä poro.

Elo on johdettu suomen kielen vanhimpaan sanastokerrostumaan kuuluvasta uralilaisesta verbistä elää, joka on ollut lähtökohtana laajalle joukolle sanoja. Osan yhteenkuuluvuuden huomaa edelleen, mutta toiset ovat etääntyneet jo varsin kauas juuriltaan.

Eläin, elämä ja elanto ovat vanhoja tuttuja vuosisatojen takaa. Eläimiä on sanottu myös elikoiksi, elukoiksi, eläviksi ja eläväisiksi. Näin on nimitetty vanhastaan etenkin lehmiä ja hyönteisiä. Osaksi ne lienevät kiertoilmauksia: kun luteista, täistä ja muista loisista ei ole haluttu käyttää niiden varsinaista nimitystä, niistä on puhuttu elävinä.

Elättejä oli entisinä aikoina myös paljon. Niin kutsuttiin huollettavina olevia ihmisiä, kunnanhoidokkeja tai kasvatteja, jopa vanhaa isäntää tai emäntää, joka oli saanut jäädä taloon nuoremman sukupolven ottaessa ohjat käsiinsä. Elätti oli myös elätettäväksi otettu metsäneläin, oli se sitten varis tai jänis, ja samoin kasvamaan jätetty porsas tai vasikka, jota ei heti teurastettu.

Sana eläke mainitaan nykymerkityksisenä ensi kerran vuonna 1840. Kangasniemeltä kotoisin ollut Reinhold von Becker lienee tuonut sanan savolaismurteista kirjakieleen siihen asti käytettyjen ruotsalaisperäisten pensionin ja syytingin sijaan. Murteissa eläke tai elake on tarkoittanut paitsi elatusmaksua ja ylläpitoa myös esimerkiksi konkreettisia elintarpeita ja ravintoa. Lehmäkin voitiin antaa eläkkeelle, toisen hoidettavaksi, ja hoitaja sai palkakseen lehmän antaman tuoton.

1800-luku oli tietoista kirjakielen kehittämisen ja sanaston luomisen aikaa. Syntyivät muiden muassa elin, eliö ja elohopea. Elohopean nimesi Julius Krohn 1862; sitä ennen oli puhuttu ”elävästä hopeasta”. Samaisesta elää-verbistä johdettu elpyä näyttää niin ikään olevan 1800-luvun tuotetta.

Aivan heti ei huomaisi, että myös ele kuuluu samaan sanaperheeseen. Yleiskielisistä eleistä poiketen liittyvät sanan merkitykset murteissa lähemmin elämiseen: ele tarkoittaa niissä varallisuutta, taloutta, oloja ja elämää. Myös juonia, kujeita ja muita moitittavia puuhia on voitu sanoa eleiksi.

Uusia sanoja tuli perheeseen myös 1900-luvulla. Artturi Kannisto ehdotti elokuvia ”elävien kuvien” tilalle vuonna 1927. Nykyaikaa lähestyttäessä kieleen on saatu esimerkiksi elatusapu, elintarvikkeet, elintaso ja elämysmatkailu. Ikivanhalta pohjalta versoo siis edelleen elinvoimaisia jälkeläisiä.

KIRSTI AAPALA

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.8.2005.