Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ei osaa päivää sanoa

Useimmat meistä ovat oppineet, että tuttuja tervehditään. Hyviin tapoihin kuuluu tervehtiä myös sellaisia vieraita ihmisiä, joiden kanssa joudumme asioimaan, esimerkiksi myyjää ja lääkäriä sekä vastaavasti asiakasta ja potilasta.

Silloin tällöin sattuu, että työtoveri, naapuri tai joku muu ei tervehdi, vaikka mielestämme pitäisi. Onko hän likinäköinen tai omissa ajatuksissaan, vai eikö hän osaa käyttäytyä?

Tervehtimättömyyteen on kiinnitetty huomiota ennenkin. Murteissa on monenlaisia sanontoja, joilla on kommentoitu toisen huonoa käytöstä joko hänelle itselleen tai muille ihmisille.

Tapakulttuurin, tervehtimisenkin, opetus pitää aloittaa jo varhain. Jos lapsi ei muista oppimaansa, häntä on syytä muistuttaa: ”Jäiks hyvä päivä kottii, vai puotit sie sen tiel?” (Kirvu). Aina kotikasvatus ei silti tunnu ihan onnistuneen: ”Ei toi ollus sillon paikan peällä, ku hyveä päiveä jaettii” (Padasjoki).

Tervehtimätöntä epäillään joskus ylpistyneeksi tai muuten koppavaksi: ”Sehän on niin olovinnaan, ettei ies päiveä sano” (Taivalkoski). Saattaa hän tietysti olla jostain loukkaantunutkin: ”Onks Miina mahtanu vettää nenäs solmuun, konnei päivääkään saa sanottuu?” (Marttila).

Jos tuttu ihminen ei tervehdi, pahoitamme helposti mielemme. Pahastuminen ehkä aikaa myöten unohtuu, mutta voimme myös yrittää liennyttää sitä väheksymällä kokemaamme, jättämällä toisen töykeyden omaan arvoonsa: ”En mää häne hyvän päiväs vaivane ol” (Karjalohja).

Erityisen huonoa käytöstä on, ettei vastaa tervehdykseen. Ilman vastatervehdystä jäänyt voi pukea närkästyksensä ironian kaapuun: ”Olis tainnu suu kulua, jos olis vastannu” (Nastola), ”Onk hä mahtanu kiäles karotta, ko ei hä mittä vastannu mu hyväpäiväsä?” (Paimio), ”Kuulo silt om männä, ku ei vastant, vaik miä päivöö sanon” (Suomenniemi).

Kasvonsa voi säilyttää myös sillä tavoin, että peruu oman tervehdyksensä: ”Ei vainkaa” (Parkano), ”Komento takasin” (Lammi). Peruutus saattaa olla monisanaisempikin: ”Tuu pois päiväni, annetaan sille jolle kelepaa” (Piippola), ”Tule pois miu hyvä päiväi, et sie oo mikkeä keppikerjäläine” (Rautjärvi).

Myös kättelyyn kuuluu vastavuoroisuus: tarjottuun käteen tulee tarttua. Eräässä talossa joku väestä ei tarttunut vieraan ojentamaan käteen, vaan töksäytti: ”En min o sulle lapavelekoa” (Laukaa). Sanonta perustuu kättelemistä tarkoittavaan kansanomaiseen ilmaukseen antaa (lyödä, pistää) lapaa.

Jos tervehtii kädestä jotakuta, pitää ojentaa kätensä muillekin seurueen jäsenille. Se, joka epähuomiossa tai tahallisesti sivuutetaan, saattaa pisteliäästi kysäistä: ”Onks miun kättein hongaoksa, jot ei passoa kättä antoa?” (Räisälä).


MAIJA LÄNSIMÄKI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 14.9.2004.