Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Ymmärrettävyyttä etsimässä

EU:n perustuslain lyhennelmienkin lukemista haittaa se, ettei ymmärrä, mitä teksti loppujen lopuksi tarkoittaa, sanoi toimittaja Jertta Blomstedt Yle1:n kolumnissaan 11.5.2005. Hän ei ole suinkaan ainoa toimittaja, joka on pitänyt tekstiä vaikeana. Perustuslaki on kuitenkin unionin huolellisimmin valmisteltuja säädöksiä, ja siinä on haluttu noudattaa niitä ohjeita hyvien säädösten laatimiseksi, jotka Euroopan unionin toimielimet ovat laatineet. Yksi ohjeiden lähtökohdista on, että jäsenvaltioiden kansalaiset ja viranomaiset voivat ymmärtää, mihin säädökset oikeuttavat ja velvoittavat.

Suomessa viranomaisia velvoittaa ymmärrettävän tekstin tekemiseen jo vuonna 2004 voimaan tullut hallintolakikin. Tavoitteen saavuttaminen on vain kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kirjoittaja on tottunut oman alansa kielenkäyttöön ja tekstien vakiintuneisiin muotoihin, eikä hänen ole aina helppo nähdä, mikä ei aukea asiaan perehtymättömille kansalaisille. Siksi on kehitelty erilaisia apuneuvoja, joiden avulla omaa tai oman alan tekstiä voi tarkastella ja sen ymmärrettävyyttä arvioida.

Vanhat ja uudet konstit ymmärrettävyyden mittaamiseksi

Luettavuuskaavoja on käytetty jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, ja niitä on amerikkalaisten esikuvien mukaan laadittu monia kieliä, myös suomea, varten. Näissä mittareissa tärkeitä tekijöitä ovat virkkeiden pituus sanojen määränä ilmaistuna ja sanojen pituus kirjaimina tai tavuina. Kun sijoitetaan nämä luvut laskukaavaan, saadaan arvo, joka kuvaa tekstin ymmärrettävyyttä. Sitä voidaan verrata muista teksteistä saatuihin lukuihin. Mitä pitempiä virkkeet ja sanat ovat, sitä vaikeampana tekstiä pidetään. Näitä mittareita on sittemmin arvosteltu siitä, että ne ovat liian ylimalkaisia: toissijaisuusperiaate ja sijoittautumisoikeus ovat sekä pitkiä että vaikeita sanoja, mutta entä terveyskeskus tai puna-vihersokeus? On myös helppo löytää pitkiä virkkeitä, joiden ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Ankarin kritiikki on kohdistunut siihen, että luettavuuskaavoissa jäävät huomiotta monet keskeiset tekijät, jotka vaikuttavat ymmärrettävyyteen.

Kritiikin pohjalta on kehitetty toisenlaisia mittareita. Ymmärrettävyyteen vaikuttavat esimerkiksi seuraavat seikat: onko lukija otettu huomioon, missä tekstin kohdassa pääasia esitetään, millainen on tekstin asettelu, ovatko otsikot ilmaisevia, onko teksti johdonmukaista ja sävyltään tilanteeseen sopivaa. Näitä ominaisuuksia ei voi laskea, vaan ne vaativat, että ihminen lukee tekstit ja tarkkailee tiettyjä ominaisuuksia. Koneellisesti tätä ei voi tehdä. Arvion eri ominaisuuksista voi kyllä ilmaista numeroina, ja näin saadaan arviointimenetelmälläkin ymmärrettävyys ilmaistuksi lukuarvona. Esimerkki tällaisesta työkalusta (Klarspråkstestet) on Ruotsin oikeusministeriön kotisivuilla (http://www.regeringen.se/sb/d/2984). Siinä on omat arviointilomakkeensa kolmelle tekstilajille, päätökselle, raportille ja esitteelle. Osa tarkkailtavista piirteistä on yhteisiä kaikille teksteille, joten työkalua voi käyttää apuna muidenkin tekstilajien arvioinnissa.

Jos kirjoittaja haluaa parantaa kirjoittamansa tekstin ymmärrettävyyttä, kannattaa valita lukemiseen ja arviointiin perustuva menetelmä. Se vie jonkin verran aikaa, mutta ymmärrettävän tekstin kirjoittaminen vaatiikin yleensä hiomista ja harkintaa. Jos taas halutaan arvioida suuria määriä tekstiä, on tietenkin yksinkertaisempaa laskea koneellisesti virkkeiden ja sanojen pituuksia kuin valjastaa monia ihmisiä lukemaan tekstejä ja täyttämään arviointilomakkeita. Silloin on muistettava, että tulos kertoo vain joistain tekstin ominaisuuksista: teksti voi olla vaikea, vaikka luettavuutta kuvaava lukuarvo näyttäisi hyvältä. Kohtuullisen pituiset virkkeet eivät ehkä tuo esiin kaikkea asian ymmärtämiseksi tarvittavaa tietoa, ja lyhyet sanat ovatkin kohderyhmälle vieraita ilmauksia.

Virkkeen pituus pikatestinä

Virkkeen pituutta kannattaa silti tarkkailla. Myös lukemiseen perustuvissa mittareissa kiinnitetään tavallisesti siihen huomiota. Ruotsalaisen mittarin mukaan virkkeen pituudeksi pitäisi riittää noin 25 sanaa. Pituus ei välttämättä yksinään haittaa, mutta pitkään virkkeeseen mahtuu mutkikkaampia rakenteita kuin lyhyeen. Ne voivat olla pääsanan ja määritteen väliin kiilautuvia sivulauseita tai sivulauseen korvaavia infinitiivirakenteita, jotka haittaavat ajatuksen seuraamista. Seuraavassa esimerkissä on 48 sanaa ja sivulauseita, jotka katkaisevat päälauseen kolmessa kohdassa.

Henkilölle, jonka asuinpaikka ei ole jäsenvaltiossa, kuuluvan hyötyajoneuvon vakavista puutteista, erityisesti niistä, jotka ovat aiheuttaneet ajoneuvon käyttökiellon, on ilmoitettava sen jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille, jossa ajoneuvo on rekisteröity tai otettu käyttöön, liitteessä I olevaa tarkastusraporttimallia käyttäen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisten seuraamusten soveltamista, jossa puutteet on havaittu.

Pituus voi siis olla merkki muista tekstiä vaikeuttavista ominaisuuksista. Jos kirjoittaja tietää, että pitkät ja kuormitetut virkkeet ovat tyypillisiä hänen työteksteilleen, tätä ominaisuutta on hyvä seurata. Virkkeiden keskimääräisen pituuden voi laskea esimerkiksi eräillä tekstinkäsittelyohjelmilla. Mutta kun pitkiä virkkeitä ryhtyy pilkkomaan, kannattaa katsoa, että tekstin ajatuskulku pysyy selkeänä ja ettei juoni pääse katkeamaan.


AINO PIEHL

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 25.5.2005 (nro 60, s. 18–19).

Katso muita virkakielipalstoja,
esim. Puheenjohtajuuskoukeroita.