Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Normit, vaihtelu ja kielenkäyttö

Asiatekstien kirjoittamisen oppaita ja erilaisia tekstinlaatijoiden käsikirjoja on pilvin pimein, niin ettei kirjoittaminen ainakaan jää ohjeistuksesta kiinni, jos vain lukuintoa riittää. Tästä huolimatta jokainen kirjoittaja tunnistaa ongelmatilanteita, joista oppaat eivät tunnu pelastavan. Toisaalta samaan pulmaan voidaan esittää myös useita vaihtoehtoisia ratkaisuja. Kuinkas tällaiseen tilanteeseen on tultu?

Asiaproosan normien luonne

Tekstintekijää auttaa pulmatilanteissa se, että ymmärtää yleiskielen normien luonteen. Normit ovat yleistyksiä, jotka koskevat koko ilmiöluokkaa. Yleistys kaavamaistaa aina todellisen tilanteen. Poikkeus ei suinkaan vahvista sääntöä,  vaan kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei maailmaa saa jaettua jäännöksettömiin luokkiin.

Tilanteinen sovellettavuus kärsii yleistyksen kustannuksella. Siksi normi ei kykene ratkaisemaan joka ainoaa tilannetta, eikä se yllä joka paikkaan. Niin täydellistä kielioppia ei koskaan tule, että se kattaisi ohjeillaan kaikki yksittäiset tekstintekotilanteet.

Iso vai pieni kirjain?

Havainnollistavaksi esimerkiksi normien käyttäytymisestä sopii tuttu ongelma, nimittäin ison ja pienen alkukirjaimen käyttö. Normi sanoo, että yleisnimet kirjoitetaan suomessa pienellä alkukirjaimella ja erisnimet isolla. Yleisnimiksi kutsutaan sellaisia tarkoitejoukon nimityksiä, jotka ilmaisevat yleiskäsitteen (aamu, kirja, matto jne.). Tällainen sana ei yksilöi eikä erottele muista saman joukon jäsenistä. Erisnimi taas yksilöi eli identifioi. Se poimii yksittäisen tarkoitteen ja erottaa sen muista saman luokan jäsenistä. Erisnimiä ovat esim. henkilön- ja paikannimet (Seppo, Helsinki), yrityksen nimet (Nokia) ja tuotenimet (Elovena).

Normi itsessään on varsin selvä, mutta ongelmaksi koituu arjessa se, mitä luokittelemme yleisnimeksi ja mitä taas erisnimeksi. Luokitamme maailmaa nimittäin äskeisten kaltaisten tyypillisten tapausten perusteella. Huomaamme, että luokkien väliin jää varsin usein harmaa alue, jolle sijoittuvia tapauksia voi pallotella puoleen ja toiseen.

Vanha luokitteluongelma on esim. komiteoiden, toimikuntien, neuvostojen ja muiden asiantuntijaelinten nimitykset (eettinen toimikunta, nimilautakunta, oikeusturva-asiain neuvottelukunta, työllisyys- ja sosiaalivaliokunta, työterveyshuollon neuvottelukunta). Suomen kielen lautakunta keskusteli taannoin tällaisten tapausten iso- ja pienikirjaimisuudesta (22.5.2003) ja päätyi käytännönläheiseen periaatteeseen. Nämä tapaukset kirjoitetaan periaatteessa pienellä, mutta jos kyse on erillislaitoksen kaltaisista elimistä, voidaan käyttää myös isoa alkukirjainta (Valtion säveltaidetoimikunta, Ylioppilastutkintolautakunta). Ratkaisun inhimillinen selitys on tietenkin luokittelupulma.

Luokittelupäätöstä vaikeuttaa myös se, että jotkut ilmaukset ”tuntuvat” erisnimiltä, vaikka ne ovat sopimuksen mukaan pienikirjaimisia. Tällaisia ovat esim. ministeriöt, poliisiorganisaatiot ja tuomioistuimet: opetusministeriö, korkein oikeus ja liikkuva poliisi.  Kiusaa tekee lisäksi se, että jotkut sanat voivat saada kaksi tulkintaa, maa (1. ’maapallo’, 2. tähtitieteellinen erisnimi, ’planeetta Maa’).

Käytäntöjen vaihtelu

Puhumme luontevasti suomen kielestä, niin kuin se olisi kiinteä ilmauskokoelma. Kuitenkaan mitään yhtenäistä suomen kieltä ei varsinaisesti ole olemassa, sillä kieli koostuu monenlaisista ”alakielistä” ja kielimuodoista eli varieteeteista. Suomen kieli on tosiasiassa alakielten ja kielimuotojen joukko, joka elää ja on muutosliikkeessä kaiken aikaa.

Asiatekstien kirjoittaja törmää tähän tosioon ennen kaikkea kahdessa tilanteessa. Ensinnäkin silloin kun kirjoittaa oman erikoisalansa tai ammattikielen tekstejä, mutta toisekseen myös silloin, kun lukee toisten erikoiskielten ja -alojen tekstejä. Kahnaukset ovat pienimmillään merkintätapaeroja, mutta voivatpa erot ulottua lauseoppiin ja jopa tekstin tuottamisen malleihin saakka.

Tekstien erikoisuuksia on helppo luetella. Järjestyslukua ilmaistaan pisteellä, mutta  lakikielen pykälissä ei tavan mukaan  käytetä pistettä. Käytäntö palautuu 1700-luvulle. Liikekielessä on miljoonasta eurosta yleisesti käytössä lyhenne MEUR. Lyhennettä M ei kuitenkaan pidetä sovinnaisena miljoonan lyhenteenä, ja EUR on lyhenteen sijaan pikemminkin valuuttakoodi. Miljoonan varsinainen lyhenne on milj. ja euron tai e. Lääkärikielen fraasi ”lääke on hyvin siedetty” karvastaa monia.

Moniarvoista elämää

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku kielikysymyksissäkin. Kielessä on aina vaihtelua, kielestä ei tule yhtenäistä millään. Vaihtelun tunnistaminen ei kuitenkaan tarkoita kaikki käy -asennetta. Päinvastoin.

Vaihtelu synnyttää kirjoittajalle tyyliin kohdistuvan paineen. Hyvä kielenkäyttäjä tuntee kirjoitetun kielen tradition, mutta toisaalta ymmärtää sanoiksi puetun normatiivisuuden rajallisuuden. Hyvä kielenkäyttäjä ymmärtää, että kieli on voimavara ja mahdollisuus, eikä hartioita painava taakka. Hyvällä kielenkäyttäjällä on myös riittävästi kielitietoa, jonka perusteella hän uskaltaa toimia tarkoituksenmukaisesti ja jonka perusteella hän osaa erottaa olennaiset kysymykset mitättömistä.


MATTI RÄSÄNEN

Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 6.6.2007 (nro 65, s. 18).

Katso muita virkakielipalstoja.