Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Feissarin kanssa kasvokkain

Kielikello-lehdessä kirjoitettiin viime vuonna paljon siitä, mikä kielessä ärsyttää. Esille tulivat muun muassa englannista lähes suoraan otetut sanat ja muut ilmaukset. Toisaalta kirjoitettiin myös suomen kielen kauneimmista sanoista. Usein sanan merkitys ja muoto yhdistyvät ja sekoittuvat: myönteinen merkitys tekee äänteellisesti vähemmänkin kauniista sanasta miellyttävän ja päinvastoin. Tämä seikka varmasti painaa esimerkiksi siinä, että joitakuita niin suuresti ärsyttää sana feissari.

Feissarit (tai feissaajat) ovat tuttuja ainakin Helsingin ja muiden kaupunkien vilkkailla paikoilla asioiville. Järjestöjen tunnuksilla varustettuihin liiveihin pukeutuneet – yleensä nuoret – keruutyöhön palkatut ihmiset pysäyttävät ohikulkijoita ja yrittävät innostaa näitä ryhtymään vakituisiksi kuukausilahjoittajiksi.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sana-arkiston ensimmäiset feissaukseen liittyvät poiminnat ovat vuosilta 2003 ja 2004, jolloin Helsingin Sanomien Nyt-liite selitti suurelle yleisölle, mistä asiassa on kyse: ”Kesän tulon tunnistaa eri järjestöjen rahankerääjien ilmestymisestä katukuvaan. Pahimmillaan samalla kadulla joutuu pujottelemaan ympäristönpelastajien, ihmisoikeuksien vahvistajien ja lasten oikeuksien parantajien välissä. Varainhankintaslangissa toiminta tunnetaan feissauksena, face-to-face-markkinointina.”

Face to face on englantia (’kasvoista kasvoihin’); monessa yhteydessä se suomennetaan ilmauksilla kasvotusten tai kasvokkain, josta johdetulla adjektiivilla kasvokkainen taas on käyttöä muun muassa keskusteluntutkimuksessa: kasvokkaiskeskustelu on varsinkin puhelinkeskustelun vastakohta. Toisen ihmisen suoraan kohtaamiseen perustuva feissaus voisi siis olla kasvokkaismarkkinointia. Tätä sanaa ei kuitenkaan juuri käytetä, vaan virallisissa yhteyksissä esiintyy sana varainhankinta. Kansalais- tai hyväntekeväisyysjärjestö voi esimerkiksi ilmoituksessa kertoa hakevansa ”feissareita eli varainhankkijoita”.

Varainhankintaa harjoitetaan monella muullakin tavalla kuin feissauksella, kaduillakin esimerkiksi perinteisillä lipaskeräyksillä. Mutta ilmeisesti lahjoittajien hankkiminen juuri feissauksen avulla on tehokasta – paitsi varainhankkijan myös tukijaksi ryhtyjän näkökulmasta. Vaikka feissareiden tungettelevana pidetty lähestyminen ärsyttää monia, on myös niitä, jotka mielellään antavat säännöllisesti suoraan tililtään rahaa hyvään tarkoitukseen, esimerkiksi Unicefille tai Punaiselle Ristille. Onhan se vaivattomampaa kuin erillisistä laskuista huolehtiminen.

Feissauksen rinnalle ei sentään ole slangiinkaan tainnut syntyä mitään naama-sanasta johdettua väännöstä, kuten verkkoyhteisö Facebookille nimitys ”naamakirja”. Naama on ihmisestä käytettynä arkityylinen sana, jonka käyttö asiallisissa yhteyksissä saattaa häiritsevästi poiketa tyylistä ja siis ärsyttää.

Itseäni hätkähdytti, kun radion kulttuuriohjelman toimittaja jonkin aikaa sitten japanilaista taidenäyttelyä esitellessään käytti ilmausta ”geišan naama”. Kyllähän kasvoilla ja naamalla on eroa. Miltä kuulostaisi, jos vaikka Anna Eriksson kaihoisassa iskelmässään ei puhuisikaan kasvoista vaan laulaisi, että ”kaikista naamoista, tutuista, vieraista, etsin sinua, sinua vain”?

RIITTA ERONEN

Julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 2/2009