Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Pirkko Nuolijärven juhlapuhe Kotuksen 40- vuotisjuhlassa

Kotimaisten kielten keskuksen neljääkymmentä vuotta juhlittiin 12.5.2016

Hyvät läsnäolijat! Ärade publik!

Kymmenen vuotta sitten otsikoin puheeni Pentti Saaritsan sanoin Elämä jos matka… Nyt olen hitusen varmempi ja sanon Elämä, kun matka… Runoilija Saaritsa, joka kelpaa minulle edelleenkin, kirjoittaa:

Kielen aikamuodot
todistavat olemassaolosta joka ei pääty

olet
olet ollut
olit ollut
ja fuuga jatkuu meissä
solmii yhteen elämän ja kuoleman langat

ilman sitä mikä on aina ollut
ei mikään voisi muuttua

(Saaritsa, Pentti 1973: Syksyn runot)

Muutokset eivät ole pahasta, mutta me elämme tällä hetkellä aika epävarmassa, arvaamattomassa maailmassa. Eiväthän erilaiset varjot ja uhkat tietenkään mitään uutta ole. Jo Mikael Agricola kirjoitti ajan vaatimasta valppaudesta, niin kuin Vanhan kirjasuomen sanakirja todistaa:

Mailmaisis menois on tämä tosi: temen mailman Elementit monella modholla, meiden wastan hirmuitzeuat. Jos jollakin mailman ajalla on tarwittu walpautta ‒ ‒ nijn totisesti tällä meidän ajallam.

Viime aikoina on keskusteltu paljon sivistyksen merkityksestä ja surtu sitä, että poliittiset päättäjät eivät useinkaan kallista korvaansa niille puheille, jotka korostavat kulttuurien ja kielten tuntemusta ja näiden asioiden opiskelua. Kuulemme aivan liikaa puhetta, joka vähättelee humanistisen ja yhteiskuntaa koskevan tietämyksen ja asiantuntemuksen merkitystä yhteiskunnan rakentamisessa. Tähän tulee puuttua kaiken aikaa, ja myös kielentutkijan ja asiantuntijan on siis oltava valppaana. Siinä on tehtävää kaikille. Aktiivinen työ tässä varjojen maailmassa tuo myös voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

***

Kotus on vastikään muuttanut tänne Hakaniemenranta 6:een, jossa naapurit ovat ottaneet meidät lämpimästi vastaan. Kiitos siitä! Ennen tänne muuttoa vierähti kahdeksan vuotta Vuorikadulla ja sitä ennen Kotus oli 20 vuotta Sörnäisten rantatiellä. Muuttoliikuntaa olemme siis harjoittaneet, mutta nyt on toiveissa, että tämä koti olisi pitkäaikainen. Sininen meri ja vihreä puurivistö valaisevat päiviämme.

Enemmän kuin tämä konkreettinen tilojen muutos, viime vuodet ovat olleet varsinaista henkisen turbulenssin aikaa. Kotuksen pariakymmentä viimeistä vuotta voi luonnehtia niin, että vuoteen 2006 asti oli lisääntymisen ja monipuolistumisen aikaa, vuodesta 2007 pienentymisen, sähköistymisen ja palvelutehtävän korostumisen aikaa.

Tiedepolitiikan linjaukset ja valtion tuottavuusohjelmat ovat siis vaikuttaneet myös siihen, millaiseksi Kotuksen työn sisältöä on näinä vuosina suunnattu. Kotusta koskeva lainsäädäntö muuttui vuodesta 2012 alkaen, ja nimi muuttui Kotimaisten kielten keskukseksi. Tehtäviksi säädettiin suomen ja ruotsin kielen huolto, neuvonta, sanakirjatyö ja näihin liittyvä tutkimus. Lisäksi tehtävänä on koordinoida saamen kielten, viittomakielten ja romanikielen kielenhuoltoa. Tutkimustehtäviä ja vähemmistökielet siirrettiin vuoden 2012 alusta lähtien yliopistoihin, viittomakielityö Kuurojen Liittoon.

Det har hänt mycket under de senaste åren. Alla förändringar har krävt ny planering och nya sätt att organisera arbetet och många nya starter. Och det har alltid varit viktigt, nyttigt och trevligt att ha finska och svenska under samma tak. I alla omständigheter. Det finns mycket samarbete bland lexikografer, språkvårdare, namnvårdare och naturligtvis i all verksamhet.

Kun jotakin päättyy, jokin uusi alkaa. Näin Kotuksessakin, kun se on oppinut elämään uudenlaisten tapojen kanssa julkaista sanakirjoja tai aineistoja ja tottunut siihen, että laajempia tutkimusprojekteja ei voi käynnistää. Paljon hyvää on tapahtunut, vaikka paljon mietityttävät yhä ne menetykset, joita olemme kokeneet. Sen tietävät kaikki täällä olevat. Men vi är fortfarande vid liv!

Heli Laaksonen on kirjoittanut valoisan runon sille, joka lähtee uutta alkua kohden:

Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune.

Älä lait kätt sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

(Laaksonen, Heli 2002: Raparperisyrän)

Menneitä ei tosiaan kannata jäädä suremaan. Meillä on yhä hyvä syy uskoa, että kielentutkijalla ja kielen asiantuntijalla on paljon tehtävää tässä maailmassa. Tätä uskoa tukevat esimerkiksi ne monet kielestä kiinnostuneet ihmiset, jotka soittavat puhelinneuvontaan ja tahtovat tietää, miten jotakin ilmausta voi käyttää. Tätä vakuuttavat ne lukemattomat virastot, jotka tekevät tosissaan töitä viranomaiskielen parantamiseksi tiiviissä yhteistyössä Kotuksen ja muiden kielentutkijoiden kanssa. Tätä uskoa vahvistaa media, joka väsymättä maalaa kanssamme kielen maisemaa.

Yksi tehtävämme on auttaa tunnistamaan oman kielen ominaispiirteitä ja iloitsemaan sen moninaisista ilmaisuvaroista. Tätä asiaa edistetään, kun kuvataan ja analysoidaan kielen ilmiöitä.

Toinen tehtävä on tukea tällä työllä kaikkien kielten käyttäjiä ja kannustaa opiskelemaan kieliä. Tätä taas edistetään, kun väsymättä kerrotaan omasta työstä, emmehän tee sanakirjoja tai huolla kieltä vain itsellemme, vaan kaikille.

Kolmas tehtävä on vähentää tiedon avulla oman kielen eri kielimuotoihin ja muihin kieliin kohdistuvia ennakkoluuloja. Kielipoliittinen aktiivisuus on entistä tärkeämpää, jotta voisimme vähentää myös eri kielenpuhujaryhmiin kohdistuvaa halveksuntaa.

Språkforskare och sakkunniga har alltså viktiga uppgifter här i världen. Språk är inne i all verksamhet och alla ‒ oberoende av ens arbetsuppgifter ‒ kan göra mycket för sitt eget språk och på samma gång stöda andra. En institution kan göra sin del, men det är hela språkgemenskapen som påverkar hur språken mår i vårt samhälle.

Mitä enemmän tietää, sitä vähemmän pelkää vierasta, toisenlaista. Mieluinen kokemus Kotuksessa on, että ihmiset haluavat kuulla ja lukea kieliasioista ja ottavat mielellään kantaa kielen ilmiöihin. Siksi on ilo tehdä tätä työtä.

***

Haluan kiittää Kotuksen nimissä ja omasta puolestani kaikkia teitä Kotuksen sidosryhmien edustajia, teitä, jotka olette tänään täällä, ja niitä, jotka ovat hengessä mukana työmatkoillaan ja muualla. Sidosryhmän edustaja kalskahtaa jotenkin byrokraattiselta ja kolealta, te olette ennen kaikkea ihmisinä meille läheisiä ja tärkeitä. Kiitos siitä, että olette koko asiantuntemuksellanne ja sydämellänne tehneet ja teette työtä kotuslaisten kanssa ja olette olleet henkisenä tukena niinä vuosina, kun Kotuksella on ollut vaikeaa. Mieleeni on jäänyt erään yliopiston kollegan lause: ”Kotus on meidän kaikkien.” Toivon, että voimme eri tavoin tukea nyt teitä kaikkia, kun yliopistoissa on meneillään myllerrysten aika.

Koska en aivan vielä lähde ja jätä tätä taloa, minulla on tilaisuus kiittää työtovereita myöhemminkin. Tämän yleisön edessä haluan kuitenkin sanoa, että johtajat tulevat ja menevät, mutta se työ, jota työyhteisön kaikki jäsenet, koko kollektiivi tekee, se on pysyvää, se kantaa eteenpäin. Toivon sydämeni pohjasta, että työtovereideni tulevaisuus olisi keveä, ja olen kiitollinen siitä, että sain elää nämä vuodet teidän kanssanne.

Näin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen aikaan on helppo verrata työyhteisöä joukkueeseen. En ole tietenkään ainoa, joka niin tekee. Työyhteisössä tarvitaan monenlaisia yksilöitä, vaikka kysymys ei olekaan taistelusta jotain toista joukkuetta vastaan, vaikka välillä joutuukin vähän taistelemaan. Tarvitaan se, joka syöttää taitavasti toisille ja tukee näin sitä, joka lämää maaliin. Tarvitaan se hyvän laiturin kaltainen työmyyrä, joka ei killu pistepörssin kärjessä eikä ole median lemmikki, mutta on äärimmäisen tärkeä joukkueelle ja erityisesti silloin, kun vaaditaan hiljaista sitkeyttä. Sitten tarvitaan se veijari, joka helpottaa muiden oloa, ja vähän sitäkin, joka taklaa ja kovaa. Tarvitaan se, joka länkyttää mahdollisille vastustajille eri kielillä, ja maalivahti, joka on rauhallisena suojamuurina silloin, kun ruletti oikein kovasti pyörii ympärillä. Ja koko ajan tarvitaan luottamusta työtoveriin. Ketjukavereille tulee antaa tunnustusta, aivan niin kuin nuori ja taitava Sebastian Aho niin nätisti sanoo omalla äidinkielellään, Oulun murteella: ”Ne on niin hyviä pellaajia.” Hyviä ja erilaisia samaan päämäärään pyrkiviä ”pellaajia” on ollut vierelläni kaikki nämä vuodet.

***

Nämä kuukaudet ovat minulle henkilökohtaisesti varsin erilaisia kuin moni muu aika elämässäni. Elämä kulkee silmissä kuin nopeutettu filmi, ja sitä filmiä on jo kertynyt melkoinen määrä, mutta yritän muistaa sen, mitä muuan artjärveläinen haastateltavani sanoi kaakkoishämäläisellä murteellaan: ”Eihän ihmiin tarvi vanhuuttah hävetä.” [’Eihän ihmisen tarvitse vanhuuttaan hävetä.’] Muuten, tämänkin elämänviisauden voi löytää Suomen murteiden verkkosanakirjasta.

Kirjoittelen aina välillä mietelmärunoja, ja jonakin hiljaisena iltana syntyi tämä.

Verannalla kukkii verenpisara.
Ettei olisi niin yksinäistä pelakuulla.

På verandan blommar en fucsia.
Att pelargonen inte känner sig så ensam.

On onnellista, että elämässä on niitä verenpisaroita, jotka hehkuvat rinnalla niin elinvoimaisina, että pelakuukin luulee olevansa yön kuningatar. Mutta jos jotakin johtajan tehtävissä oppii, niin olemaan nöyrä, olemaan pitämättä itseään liian tärkeänä, ymmärtämään, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja aika paljoon voi. Tärkeintä on säilyttää luottamus siihen, että valoa on aina, silloinkin, kun aamun sävyt ovat tummia ja tulevaisuus hirvittää.

Senkin haluan sanoa täällä tänään julkisesti, että on helppoa tehdä työtä, kun tietää, että on läheisiä, jotka välittävät ja antavat viisaasti tilaa ihmisen tehdä sitä työtä, joka on hänelle sydämen asia. Eivät vaadi, eivät tunkeile. Kiitos, Matti ja Sampo! Ilman teitähän olisin sitä paitsi paljon ikävämpi ihminen.

 ***

Maailmassa on paljon kieliyhteisöjä ja tutkijoita, jotka eivät saa tehdä työtä oman kielen hyväksi. Olemme etuoikeutettuja, kun voimme tehdä omankielisiä sanakirjoja, tarkastella kielen erilaisia ilmaisuvaroja ja tarjota ohjeita, tuoda erilaisia aineistoja kaikkien ulottuville, tehdä yhteistyötä yliopistojen, virastojen ja muiden instituutioiden sekä median kanssa. Tämän ei soisi koskaan päättyvän.

Työtoverini ovat tottuneet siihen, että lopetan aina puheenvuoroni runoon. En halua tänäänkään tuottaa pettymystä. Lainaan lopuksi jälleen oikeaa runoilijaa, Pentti Saaritsaa, kuinkas muuten. Runo välittää ne tunteet, jotka sisälläni tässä tilaisuudessa, tänään, huomenna, näinä aikoina, asuvat.

huomenna lähden
nyt katson nämä huoneet

sisäänpäin muistoksi polkien painaa
mielen musta rengas
haikeuden saarto

olen ollut tässä
olin ollut tässä

hetkien vaikeneva jäämistö
tuijotettavaksi näkemättä
menneen kesän ruohojen asennot

(Saaritsa, Pentti 1965: Pakenevat merkit)