Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta

PETRI LAUERMA
Vanhan kirjakielen päivät 6.–7.9.2007

Vielä 1800-luvun alun kirjasuomessa grafeemit b, d, f, g, x ja z olivat tavallisempia kuin nykysuomessa, jonka merkinnässä näitä tarvitaan - tiettyjen astevaihtelusuhteiden lisäksi - vain (erikois)lainoissa ja nimissä. Enimmät vieraat grafeemit (ja f-äänteen merkintään osin käytetyn ph:n kaltaiset digrafit) väistyivät enimmäkseen vasta varhaisnykysuomen kaudella (n. 1810/1820–1870/1880). Yleisesityksistä tästä prosessista saa varsin yksioikoisen kuvan, mutta uuteen ortografiaan siirtymisen asteittaisuus tulee selvästi esille, kun tarkastellaan muutoksen etenemistä 1800-luvun alusta murteiden taistelun ajan päättymiseen saakka aineistona vähintään 16 sivun otos kaikista niistä uusista kirjoista, jotka Vaseniuksen Suomen kirjallisuus -bibliografian (1878) mukaan tämä aikana julkaistiin.

Jo 1700-luvun lopulla käynnistynyt tz > ts -muutos ilmeni 1810-luvulla harvoissa teoksissa, mutta aivan 1820-luvun alusta lähtien tz oli jo harvinainen hengellisissä teoksissakin. Maallisessa kirjallisuudessa ts sai kamppailla tosissaan asemasta ht:n ja tt:n kanssa aina 1830-luvulle, jonka kuluessa tz väistyi uusista uskonnollisistakin kirjoista. Myöhemmin käynnistynyt x > ks -muutos ei Juteinin teoksia laajemmalle 1810-luvulla levinnyt, mutta 1820-luvulla ks yleistyi nopeasti maalliseen kirjallisuuteen. Sen sijaan hengelliseen kirjallisuuteen x ~ ks variaatio jäi vielä pitkään, tosin lähinnä Renqvistin ansiosta, joka siirtyi ks-merkintään vasta 1840-luvun alussa. 

Yksinäisklusiilien soinniton merkintä myös nasaalien ja l:n jäljessä käynnistyi sekin jo 1700-luvun lopulla, mutta Juteinin jäätyä tässä suhteessa vanhalle kannalle uusi merkintätapa alkoi kunnolla yleistyä vasta 1820-luvun alusta. Eri konsonanttiyhtymien kehitys eteni kuitenkin erilaiseen tahtiin. mb-merkintä alkoi väistyä hengellisistäkin teoksista jo 1820-luvulla, mutta (vahvan asteen) ng-merkinnän leksikaalistuneita jälkiä tavattiin maallisessakin kirjallisuudessa vielä 1840-luvulla. Tälle vuosikymmenelle tultaessa myös tygö-tyyppiset astevaihtelureliktit näyttävät suurimmaksi osaksi väistyneen uskonnollistakin kirjoista, mutta sanoden-tyyppisiä tavattiin vielä maallisessakin kirjallisuudessa. Soinnilliset klusiilit katosivat myös monien lainasanojen merkinnästä, vieraista grafeemeista ainoastaan f:n (ja ph-digrafin) käyttö säilyi laajempana 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka.

Uusintapainoksiin uudet merkintätavat omaksuttiin kuitenkin hitaammin kuin ensi kertaa julkaistuihin teoksiin. Esim. Jakob Johan Malmbergin 1830-luvulla julkaisemissa suomennoksissa vanhoista merkintätavoista tavattiin lähinnä enää vain ng:tä ja ph:ta, vaikka hänen esikoissuomennoksensa (Bunyanin Yhden Kristityn Vaellus, 1809) uusiin painoksiin enimmät uudet piirteet omaksuttiin vasta 1848 tai 1857 (ainoastaan ts ja mp jo 1835). Virsikirjaan uudet merkintätavat omaksuttiin enimmäkseen jo 1841, mutta Raamatun kieleen nämä kelpuutettiin tunnetusti vasta vuoden 1852 Uudessa testamentissa ja vuoden 1853 Bibliassa, joitain ng-leksikaalistumia ja vasta 1900-luvun puolella lopullisesti vakiintunutta f-äänteen merkintää lukuun ottamatta. Juuri Raamatun kielen grafeeminen konservatiivisuus (ja Carl Heleniuksen 1830-luvun lopun vetoomukset) lienevät synnyttäneet vaikutelman koko hengellisen kirjallisuuden ortografisesta jälkijättöisyydestä, vaikka muu uskonnollinen kirjallisuus kehittyi tässäkin suhteessa.