Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Sananloppuisen k:n merkintäkontekstit Christfrid Gananderin kansanrunokokoelmassa

ELINA PALOLA, Oulun yliopisto
Vanhan kirjakielen päivät 6.–7.9.2007

Käsittelen esitelmässäni väitöskirjatutkimustani sananloppuisen k:n merkintäkonteksteista Christfrid Gananderin kansanrunokokoelmassa. Tutkimusaineistonani ovat ne Gananderin sanakirjasta Nytt Finskt Lexiconista (valmistui 1787, mutta julkaistiin 1937 - 1940) ja Mythologia Fennicasta (1789) poimitut runositaatit, jotka on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -teoksen XV osassa (1997). Nämä säkeet on Ganander itse kirjoittanut esimerkkiteksteiksi sanakirjaansa ja Mythologia Fennicaan. Selvitän väitöskirjassani, kuinka Ganander on merkinnyt sananloppuista k:ta näissä kansanrunoteksteissä ja miksi. Tutkin, millaisia loppu-k:llisia muotoja Gananderin kansanrunoissa on. Selvitän, onko loppu-k:n merkitseminen Gananderin runoissa systemaattista, miten se eroaa muiden vastaavien säilyneiden kansanrunosäkeiden loppu-k:n merkinnästä – vai eroaako se –, perustuuko se täysin Gananderin lähteisiin, kertooko merkintä runon alkuperäisestä paikkakunnasta – tai kenties jotakin Gananderin loppu-k:n esiintymisen tuntemuksesta? Mielenkiintoni kohdistuu siihen, oliko syrjäisen Rantsilan kappalaisella jonkinlainen käsitys loppu-k:sta 1700-luvulla, vai oliko kaikki vain muilta kopioimista

Tutkin runokieltä itseään sellaisena, kuin se on muistiin merkitty ja kirjoitettu. Haluan selvittää, onko runokieli niin sekavaa, kuin sen on ajateltu olevan. Näkökulma tutkimuksessani on nimenomaan runokielessä – en siis selvitä sananloppuisen k:n historiallista kehitystä tai sen esiintymistä suomen murteissa vaan sitä, missä fonologisissa ja morfologisissa konteksteissa Ganander on merkinnyt sananloppuisen k:n näihin 1700-luvulla muistiinkirjaamiinsa kansanrunoteksteihin. Lisäksi tutkin tekstikriittisin menetelmin, millaisia nämä loppu-k:llisen muodon sisältävät säkeet ovat sisällöltään ja taustaltaan. Tässä loppu-k:n merkintäkontekstien selittämisessä käytän apuna folkloristista tutkimustietoa niin pitkälle kuin se loppu-k:llisen muodon tulkinnan ja analyysin vuoksi on oleellista. Annan tässä yhden esimerkin aineistostani ja esittelen sen avulla tutkimusmenetelmääni ja analyysiani.

IS: 37             Herran puoskari puhitek

Ganander (1997 s.v. puhitek) selittää imperatiivia puhitek sanakirjassaan:

puhitek imperat. Run. i. e. puhtaasta paikasta tuo | Herran puoskari puhitek rena.

Muissa vanhoissa sanakirjoissa ei ainakaan puh(d)-vartalollisten hakusanojen yhteydessä mainita tällaista muotoa (ks. esim. Renvall 1826: 81–82 ja Lönnrot 1958: 256–258). Tälle säkeelle en ole löytänyt edes samantyyppistä vastinetta myöskään SKVR:n sähköisestä korpuksesta. Jos ajatellaan, että puhitek-muoto todellakin on ollut olemassa, niin siinä olisi luultavasti kantavartaloaines puhda-, jonka heikkoon asteeseen on liittynyt loppu-k:llisena refleksiivijohdin -ite-, jolloin vartalon loppu-a on i:n vaikutuksesta hävinnyt. Refleksiivijohdin -ite- on liittynyt kaksitavuiseen A-vartaloon, mikä näyttää Jouko Koivistonkin (1990: 100) tutkimuksen perusteella olevan imperatiivin y. 2. persoonan muodoissa tavallista. Tällöin imperatiivin merkityksenkin pitäisi olla refleksiivinen, eli 'puhdistaudu', mikä taas ei sovi Gananderin antamaan merkitykseen eikä oikein luontevasti siihen, että puoskari tarkoittanee tässä yleensä parantajaa, kuten seuraavista kansanrunosäkeistäkin voi päätellä: Tule, Luoja, puoskariksi, Jumala, parantajaksi, – –, Puoskar on puhas J[uma]la, Herra lääkäri lähinen (SKVR VII4 1581 ja VII4 1668). Tosin Gananderin selostus puhtaasta paikasta tuo tuntuu vähintäänkin epäilyttävältä, ja todennäköisempi merkitys lieneekin 'puhdista', joka viittaa esim. haavan hoitamiseen. Ganander nimittäin antaa sanakirjassaan hakusanan puhitek hakusanan puhistan jälkeen.

Toisaalta puoskariksi nimitetään vanhoissa kansanrunoissa usein kuoharia, esim. säkeissä Sanotahan salvajaksi, Puhutaa[n] puoskariksi ja Niin ne salvajat sanoo, Mulkun puoskarit puhuu (SKVR I4 1716, VI2 5310 ja VII5 4376). Herran puoskari puhitek on irtosäe, jolle ei ole pystytty osoittamaan muuta runokontekstia. Jos ajatellaan, että puoskari olisi tässä kuohari, jota kehotetaan puhdistamaan itsensä tai välineensä ennen toimitusta, säe Herran puoskari puhitek voisi siis liittyä Kuoharin sanoihin.