Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Politiikan kieli – mitä se on ja voisi olla?

VESA HEIKKINEN
Vallankäytön kieli -seminaari eduskunnassa 18.4.2002

Hyvät ihmiset!

Olemme tänään kokoontuneet pohtimaan vallankäytön kieltä.

Minä rajaan näkökulmaa hieman. Vallankäytön asemesta puhun politiikasta. Jaan alustukseni kahteen osaan. Ensinnäkin: Mitä politiikan kieli on? Toiseksi: Mitä se voisi olla?

Siis, ensimmäinen kysymys kuuluu:

Mitä politiikan kieli on?

Voisi kysyä myös: Mikä on politiikan kieltä? Tai: Mitä on politiikka?

Puolueessa laaditaan ohjelmapaperi. Selvästi politiikan kieltä.

Kansanedustajaehdokas pitää vaalipuheen. Politiikan kieltä tämäkin.

Eduskunnan täysistunnossa keskustellaan parlamentarismista. Varmasti politiikan kieltä.

Presidentti pitää uudenvuodenpuheen. Politiikan kieltä.

Artikkelitoimittaja naputtelee pääkirjoituksen sanomalehteen. Politiikan kieltä sekin, vai kuinka?

Esimerkeistä käy ilmi, että vaikka paljon puhutaan ”politiikan kielestä”, ei ole olemassa yhtä kielimuotoa, jota voisi ongelmitta politiikan kieleksi kutsua. Kuten kaikessa kielenkäytössä, tekstit eli puheet ja kirjoitukset muuttuvat sen mukaan, mikä on kielenkäyttötilanne ja millaisissa oloissa kieltä käytetään.

Eri ihmiset käyttävät erilaista ”kieltä” eri tilanteissa. On varmasti aivan eri asia puhua esimerkiksi ennen vaaleja ehdokkaana kuin vaalien jälkeen ministerinä. Hallituksessa varmaankin puhutaan eri tavoin kuin oppositiossa. Jne.

Lisäksi jokaisella ihmisellä on oma tapansa tuottaa merkityksiä kielen keinoin. Huomattava on sekin, että poliitikkojen puheissa yhdistyvät usein julkinen ja yksityinen: tarve puhua suurelle yleisölle ja tarve puhua omin sanoin, itsestäkin.

Mutta joskus on melkeinpä välttämätöntä yleistää ja kärjistää. Tämänhän tietävät varmasti niin poliitikot kuin toimittajatkin, tutkijatkin.

Minäkin ryhdyn nyt yleistämään ja kärjistämään. Esitän väitteitä, tutkimuksiin ja havaintoihin perustuvia. Näiden väitteiden ja esimerkkien avulla pyrin luomaan yleiskuvaa siitä oliosta, jota ”politiikan kieleksi” kutsutaan.

Väite 1: Politiikan kieltä on vaikea ymmärtää. Siitä ei saa otetta ainakaan politiikkaan perehtymätön

Politiikan kieli on abstraktia ja staattista. Näin politiikan teksteissä kuvattava todellisuus näyttää monen kansalaisen arjesta etäiseltä ja pysähtyneeltä.

Politiikan kielessä hämärtyy se, tapahtuuko jotain, ketkä toimivat ja mitä toiminta tarkkaan ottaen on. Entä mitkä ovat toiminnan seuraukset?

Mitä tapahtuu silloin, kun kestävää kilpailukykyä parannetaan yhteismarkkinoilla tai vakavien vaikeuksien tukijärjestelmä jatkuu?

Entä mitä ovat kestävä kehitys ja rakenteellinen rahoitusylijäämä?

Mitä tapahtuu, kun toteutetaan toimia erityisesti seuraavilla toimenpidealueilla:

- energian tuotantorakenteen edistäminen vähemmän hiilipitoiseen energiataseeseen

(...)? Jne.

Mitä tehdään, kun selvitetään työeläkelainsäädännön yksinkertaistamismahdollisuksia tai indeksijärjestelmän kehittämistarpeita sekä keskimääräisen eliniän kasvuun varautumista?

Nämä esimerkit ovat nykyisen hallituksen ohjelmasta. Niissä näkyy hyvin mm. sanaston abstraktisuus (rahoitusylijäämä, yhteismarkkinat, indeksijärjestelmä), passiivin käyttö (toteutetaan, selvitetään) ja nominaalistukset eli toiminnan esittäminen ikään kuin oliona (edistäminen, yksinkertaistaminen, kasvu). Kuka toteuttaa ja edistää? Mikä kasvaa?

Politiikan kieli on täynnä yleispositiivista kehittämistä, parantamista, pyrkimistä, tukemista, turvaamista jne. Mutta mitä niillä tarkoitetaan? Miten on ymmärrettävä hallitusohjelman kohta Hallitus kehittää yritystukijärjestelmän toimivuutta parantamalla tukiohjelmien seurantaa ja valvontaa. Rahoitustukien vaikuttavuuden arviointia lisätään ja kehitetään arvioinnin menetelmiä.?

Väittelin politiikkaa käsittelevistä pääkirjoituksista muutama vuosi sitten. Kiinnitin huomiota mm. siihen, että toimijuus on politiikan kielessä yksilöistä etäännytettyä ja hämärää.

Teksteissä tapahtuu paljon ikään kuin itsestään, ilman ihmisen aktiivista osallistumista: kunnissa tapahtuu väärinkäytöksiä, päätös syntyy, budjetista tulee jonkinlainen. Lisäksi asioita kehkeytyy, paljastuu, valmistuu ja katoaa. Johonkin ajaudutaan.

Monesti toimijoina ovat erilaiset abstraktiot: karenssipäivät poistuvat, inflaatio karkaa käsistä, suhdannenousu kasvattaa valtion tuloja, menojen kasvu jatkuu, verouudistus etenee.

Tekstit toimivat politiikan kielessä usein ihmisen tapaan: muistio ottaa kantaa ja laki sanoo.

Missä on politiikan kielen ihminen, voisi aiheellisesti kysyä. Entä politiikka?

Politiikan kielestä voi sanoa myös, että se on metaforista.

Väitöskirjatutkimuksessani kiinnitin huomiota siihen, että pääkirjoituksissa ja poliitikkojen puheissa yhden elämänalueen asioista puhutaan usein toisen elämänalueen sanoin ja ilmauksin. Käytetään siis metaforista kieltä.

Politiikasta ja poliittisista toimijoista puhutaan mm.

  • sotana, taisteluna, väkivaltana: on rintamia, valtataistelua, hyökkäyksiä, puhtaita aseita
  • pelinä: joku pelaa korttinsa oikein, jossakin lyödään panokset peliin
  • urheiluna: ehdokasasettelu on loppusuoralla, jokin asia on tärkeä kuntotesti puolueelle
  • teatterina ja esiintymisenä: budjettinäytelmä, poliittinen farssi, keskeinen rooli
  • elämänä ja kuolemana: tappava korkotaso, kuolleena syntynyt ajatus
  • luontona ja säänä: kuumentuva vaalitaistelu, olla myötätuulessa tai tuuliajolla.

Monesti metaforan voi ajatella elävöittävän muuten kuivaa puhetta. Mutta onko jotain pohdittavaa siinä, että politiikasta luodaan kuvaa esim. verisenä sotimisena tai harmittomana korttipelinä.

Väite 2: Politiikan teksteissä liikutaan toden ja valheen rajamailla

Totuus on tunnetusti ongelmallinen käsite. Monesti politiikan tekstit panevat pohtimaan, mikä on totta, mikä ei. Totuudella on tarkoitettu (alkujaan muistaakseni kreikan kielessä) jotain, joka ei ole kätkössä tai peitettynä.

Totuuden ongelma on aina myös kielen ongelma. Yhdestä ja samasta asiasta voidaan puhua ”totta”, vaikka näkökulmat vaihtuvat, samoin ilmaukset. Valheen ja politiikan suhdetta selvittänyt Jukka Paastela antaa hyvän esimerkin numeromaailmasta. Hänen mukaansa numeroilla on helppo harhauttaa ja todistella jokin oikeaksi ja vääräksi. Yksi ja sama yritystä koskeva tosiasia voi olla yhden prosentin myyntitulo, viiden prosentin tulo investoinnista, miljoonan markan voitto, voittojen kasvamista 40 prosentilla (verrattuna viiden edellisen vuoden voittoihin) tai niiden vähenemistä 60 prosentilla (verrattuna edelliseen vuoteen).

Monesti totuutena pyritään esittämään asioita, jotka ovat ns. yleisen mielipiteen mukaisia. Ajatellaan, että jos suurin osa kansasta ajattelee näin, asia on totta.

Politiikan kielelle on ominaista sekin, että epävarmoja asioita esitetään ikään kuin varmoina, silloin kun varmuus ja tietäminen on puhujalle edullista. Tämä näkyy mm. siinä, että verbeistä käytetään enimmäkseen indikatiivimuotoa, ei esimerkiksi potentiaalia tai konditionaalia. Tekee, ei tehnee eikä tekisi.

Toisaalta joissakin tilanteissa esitetään kyllä mielellään varauksia, eli poliitikko jättää takaportteja, jos hän puhuu asiasta, josta joutuu myöhemmin itse tilille. Puhutaan passiivissa, puhutaan tavoitteista ja mahdollisuuksista.

Tavallista poliittiselle puheelle on myös se, että mielipiteitä tai toiveita esitetään ikään kuin totuuksina. Ei muisteta sano, että Mielestäni asia on näin, vaan sanotaan, että Asia on näin.

Kysymyksiä totuudesta herättää myös se, kun politiikan teksteissä tiedetään, mikä on kaikille hyväksi ja mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi politiikkaa käsittelevissä pääkirjoituksissa, jotka ovat kaikkitietäviä ja ns. avautuvat tulevaisuuteen.

Usein politiikan kielenkäyttö nojaa pelkistyksiin ja mustavalkoisiin perusmerkityksiin: oikein ja väärin, me ja muut. Totuusmielessä ollaan taas hämärällä alueella.

Joskus yleispositiivinen kehittämispuhekin panee pohtimaan, mikä on totta mikä ei. Erityisesti erilaisissa ohjelma- ja vaalipapereissa vastaan tuleva puhe kehittämisestä, parantamisesta, pyrkimisestä yms. on usein ristiriidassa sen kanssa, mikä oikeasti on mahdollista. Toisaalta kehittämispuhe tekee mahdolliseksi asioiden esittämisen yleisellä tasolla, ilman että tarvitsisi konkretisoida tulevia toimia tai oikeasti sitoutua niihin.

Väite 3: Politiikan kieli on suostuttelevaa

Monesti niin poliitikot kuin toimittajatkin suostuttelevat kuulijat ja lukijat hyväksymään tietyt asiat, ikään kuin ne olisivat kiistattomasti tosia.

Esimerkiksi presidentit ja pääministerit puhuvat mielellään meistä suomalaisista ja maan edusta, ikään kuin meidän suomalaisten joukko olisi jotenkin kiistatta yhtenäinen tai ikään kuin olisi jokin selvä maan etu.

Suostuttelevassa puheessa ei kyseenalaisteta ns. omia totuuksia.

Suostuttelevan puheen suosikkisanoja ovat toki, luonnollisesti, jo terve järki sanoo, lapsikinhan sen tietää, on selvää, että. Asioita esitetään ikään kuin itsestään selvinä, vaikka ne voivat olla kaikkea muuta.

Hallitusohjelmassa esimerkiksi todetaan, että Kulttuuri on entistä tärkeämpi kansallisen ja kansainvälisen kehityksen voimavara. Siinä ei avata, mitä kultuurilla tarkoitetaan, vaan annetaan ikään kuin totena, mikä on kulttuurin arvo. Näin luonnollistetaan ajatusta, jonka mukaan on olemassa jotakin itsestään selvää kansallista ja kansainvälistä kehitystä ja että kulttuuri on jo nyt tärkeä ja tulevaisuudessa vielä tärkeämpi kehityksen voimavara.

Usein politiikan teksteissä maailma esitetään vaihtoehdottomana ja ikään kuin ennalta määrätysti tietynlaisena. Esimerkiksi Sauli Niinistö puhui toista vuotta sitten siitä, miten ”rikastumista pitäisi sietää”. Hän kuvasi vaihtoehdottoman maailman optiomiljonääreistä puhuessaan. Hänen mukaansa on mahdoton ryhtyä estämään rikastumista; ilmiö on väistämätön; sille ei ole järkevää vaihtoehtoa.

Suostuttelemista on sekin, että politiikan kielessä tuotetaan usein velvoittavuuden merkitystä, ilman että käytetään avoimesti käskymuotoja. Teksteissä esitetään itsestään selviä pakkoja niitä perustelematta: on tehtävä, pitää olla jne.

Väite 4: Politiikan kieli on hierarkkista

Politiikan teksteissä on usein opettajan, opastajan, kaiken tietävän, yläpuolella olijan näkökulma Joskus tuntuu, että isä tai äiti niissä puhuu tietämättömälle, ehkä hieman kurittomallekin, lapselleen.

Esimerkiksi presidentti Halonen opetti kuulijoilleen ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan, että Demokratian perusta on ihmisten tasavertaisuus. ja Suomalainen on perinteisesti arvostanut työtä ja ahkeruutta. Entä miten demokratian perusta kestää mahdollisesti olemassa olevan epätasavertaisuuden? Mitä pitäisi ajatella niistä suomalaisista, jotka eivät syystä tai toisesta arvosta ”työtä ja ahkeruutta”? Voisiko näitä ns. selviöitä avata?

Historiaan ovat jääneet jossain mielessä myös presidentti Ahtisaaren opit, mm. se, miten hän esitti, että Työttömyysongelman ratkaisemisessa on avainasemassa uusien työpaikkojen luominen. Virke, joka tuskin tarvitsee kommentoida.

Väite 5: Politiikan kieli on monen alan asiantuntijakieltä

Politiikan kielessä risteytyvät yhä useammin talouden numero- ja käyräkieli, hallinnon substantiivivaltainen ja abstrakti kieli, tieteen ym. erityisalojen kielet ja monenlainen asiantuntijuus.

Esimerkiksi eri kielten yhtymisestä käy hyvin keskustan työreformiteksti. Siinä yhdistettiin työvoimahallinnon sanastoa, yleisemmin virkakieltä, lakikieltä, mietintö- ja suunnitelmakieltä, taloustieteen käsitteistöä, oppi- ja aatehistoriallista puhetta ja poliittista toiveretoriikkaa. Tässä ehkä yksi syy siihen, miksi reformiteksti otettiin vastaan, niin kuin otettiin.

Jotenkin politiikan teksteistä toisinaan huokuu se, että niitä on tehty leikkaa ja liimaa -systeemillä, kasaten erilaisista palasista, ilman, että yhtenäistetään tekstiä uuten tehtävään sopivaksi. Tämänhän nykyinen tekstintuottamis- ja käsittelytekniikka tekevät hyvin mahdollisiksi.

Väite 6: Politiikan kieli on viihteellistä

Politiikassa toimijat ovat oppineet, että oma viesti täytyy myydä. Tämä johtaa eräänlaiseen pr-kieleen.

Politiikan kielessä pyritään käyttämään ”kansanomaisia” ilmauksia, sitaatteja populaarikulttuurista ja kansanperinteestä yms. Monesti kärjistetään ja pelkistetään. Yksinkertaistettaessa, yleistettäessä ja väritettäessä saattavat unohtua populismin vaarat.

Otan pelottavan esimerkin politiikan ulkopuolelta. Tulevaksi kansanedustajaksi ilmoittautuva Tony Halme julistaa Tuomiopäivä-kirjassaan, että ei ole rasisti. Silti hänen julkisuutta janoava kielenkäyttönsä kertoo aivan muuta: hän puhuu neekereistä, ryssistä ja mustalaisista ja panee ihmisryhmät järjestykseen ihonvärin, sukupuolen, kotimaan ja uskonnon perusteella. Me valkoihoiset suomalaiset heteromiehet olemme hänelle hyviä; muut ovat enemmän tai vähemmän pahoja, eläimellisiä, hassuja, laiskoja jne. (pingviinejä, apinoita, haisunäätiä; Ugabe-Mugabeja, Nam-Yangeja, Abu-Papuja).

Halme pääsee melko vapaasti julistamaan ilosanomaansa julkisessa sanassa. Onko sananvapaus sama kaikille? Missä ovat politiikan kielen rajat? Vaikka Halmeen teksti ei suoranaisesti ole politiikan kieltä, hyvin poliittista se on kuitenkin.

Toinen kysymykseni on tämä:

Mitä politiikan kieli voisi olla?

Mitä poliittinen puhe voisi olla: avointa, itsestään selvyyksiä purkavaa, rehellistä, vuoropuheluun kannustavaa, useita vaihtoehtoja esittävää, moninaisuutta ymmärtävää, tasa-arvoista, tilanteen ja kulttuurin huomioon ottavaa. Tässä poliitikoilla ja journalisteilla on iso haaste: avata ja purkaa, etsiä totuutta, esittää vaihtoehtoja jne.

Politiikan kieli ja sen erityispiirteet tai vaikeaselkoisuus on yleisellä tasolla kiinnostava kysymys, mutta sitäkin kiinnostavampia ovat teot, joilla ja joissa politiikka saa hahmonsa, joilla ja joissa se tehdään – tekstit. Politiikasta, poliittisesta työstä, jää huomaamatta tärkeä osa, jos ei avaa poliittisissa teksteissä näkyvissä olevia valintoja. Kieli – samalla kulttuuri, arvot, päämäärät yms. – ovat teksteissä näkyvissä tekoina, arvioitavina, ymmärrettävinä tai ei.

Politiikan kielen tuottajat voisivat ryhtyä analysoimaan omia tuotoksiaan entistä kriittisemmin. (Analyysi on alkujaan tarkoittanut jotain sellaista kuin pahoista hengistä vapauttamista, hajottamista, ongelman erittelyä.)

Tavoitteena voi olla ”hyvä kieli”, vaikka hyvyyttä tai huonoutta onkin kielenkäytöstä puhuttaessa mahdotonta yksiselitteisesti arvioida. Yhden hyvä voi olla toisen huono. Virkatekstejä tutkiessani olen päätynyt siihen, että kielen hyvyyttä voisi tarkastella kolmesta näkökulmasta:

1) kuinka hyvin tekstissä onnistutaan luomaan kuvaa todellisuudesta

2) kuinka hyvin tekstillä tuotetaan toimivaa vuorovaikutusta

3) kuinka hyvin onnistutaan siinä, että tekstistä tulee yhtenäinen merkityskokonaisuus, tilanteeseen ja kulttuuriin sopiva.

Kielen ja tekstien merkitys korostuu ns. tieto- tai informaatioyhteiskunnassa. Avoimuus, keskusteleminen ja verkottuminen ovat päivän iskusanoja: kieli on kaiken keskiössä. Kieli pitäisikin nähdä merkityksiä tuottavina tekoina ja toimintana; ei pelkästään välineenä, jolla siirretään jossakin muualla olevia valmiita merkityksiä.

Kielentutkimukseen kannattaisikin yhteiskunnassa panostaa nykyistä enemmän. Kielessä on kyse (kansan)vallan ytimestä. Siis lisää rahaa kielen- ja tekstintutkijoille!

Eduskunta on mielestäni oikea paikka esittää tällainen suostutteleva, pr-kielinen toive.

Hyvät kuulijat!

Merkityksiä tuotetaan jatkuvasti kielellisin valinnoin, teksteissä. Politiikan kentällä toimivienkin olisi hyvä huomata, että aina on vara valita – myös toisin.

Kirjallisuutta

Eeva Aarnio: Päämäärät liikkeessä, SoPhi, 1998.

Norman Fairclough: New Labour, New Language. Routledge, 2000.

Vesa Heikkinen: Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. SKS, 1999.

Vesa Heikkinen (toim.): Virkapukuinen kieli. SKS, 2002.

Vesa Heikkinen & Pirjo Hiidenmaa & Ulla Tiililä: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, 2000.

Jyrki Kalliokoski (toim.): Teksti ja ideologia. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 1996.

Mikko Lehtonen: Merkitysten maailma. Vastapaino, 1996.

Pirkko Nuolijärvi & Liisa Tiittula: Televisiokeskustelun näyttämöllä. SKS, 2000.

Jukka Paastela: Valhe ja politiikka. Gaudeamus, 1995.

Kari Palonen: Kootut retoriikat. SoPhi, 1997.

Aihetta sivuavia lehtijuttuja (VH)

Ahtisaaren aakkosia. Aamulehti, 19.1.2000 (myös muissa sanomalehdissä).

En ole rasisti, mutta... AL, 9.2.2002 (myös muissa sanomalehdissä).

Maan ja taivaan laki. AL, 28.12.2000 (myös muissa sanomalehdissä).

Politiikasta tullut muutaman miehen maailma. Turun Sanomat, 30.12.1998.

Politiikka on myös sanomatta jättämisen taidetta. AL, 2.2.2001 (myös muissa sanomalehdissä).

Presidentti puhui kuin poliitikko. AL, 19.1.2001 (myös muissa sanomalehdissä).

Toisen Mooseksen kirjan kielestä ja ”kulttuuripolitiikasta”. Karjalainen, 7.8.1999.

Työreformiteksti uhosta unhoon. Kielikuvia, 2/1999 (yhdessä Laura Vesan kanssa).