Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Kielenhuollon uudet haasteet

HARRI MANTILA

Suomen kielen lautakunnan syysseminaari ”Nykysuomi ja sen huolto” 11.10.2002

Suomen kielen lautakunta on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen asiantuntijaelin, jonka tehtävänä on päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista. Lautakunta kokoontuu noin neljästi vuodessa Kielitoimiston aloitteesta. Siinä on seitsemän jäsentä; he ovat kielentutkijoita, median kielen sekä äidinkielenopetuksen tuntijoita. – Suomen kielen lautakunta järjesti 11.10.2002 Helsingissä yleisölle seminaarin Nykysuomi ja sen huolto, jossa tarkasteltiin nykyisen kielenhuollon toimintaympäristöä ja tehtäviä. Seuraavaan on koottu osa seminaarin esityksistä hiukan lyhennettyinä. Kirjoittajat ovat professori Harri Mantila, dosentti Tero Kivelä, toimittaja Arvi Lind, lehtori Anita Julin ja Kielitoimiston edustajana Sari Maamies.

Nykyinen suomen kielen lautakunta aloitti toimikautensa kesäkuussa 2000. Toimintansa jäntevöittämiseksi lautakunta laati toimintasuunnitelman, jossa listataan joitakin sellaisia suomen kielen käyttöön liittyviä seikkoja, joiden ajateltiin tulevan toimikauden aikana olevan ajankohtaisia. Tässä esittelen lautakunnan toimintasuunnitelman ja kerron, miten eri kohtia on toteutettu ja millaiset ongelmat konkreettisesti ovat olleet esillä.

Kielenhuollon periaatteista

Suomen kielen lautakunnan tehtävänä on päättää kielen käyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista. Ensimmäisenä kohtana lautakunnan toimintasuunnitelmassa onkin periaatteiden uudelleenarviointi. Kielenhuollon periaatteita ovat vanhastaan olleet suomalaisuus, rakenteen symmetrisyys, johdonmukaisuus, vakiintuneisuus ja yleisyys. Näyttää siltä, että lisääntyvän kansainvälisen kanssakäymisen myötä erityisesti suomalaisuuden periaate on se, joka kaipaa uudelleenarviointia.

Vierassanojen mukauttamiseen liittyvästä kielenhuollon ongelmasta käytän esimerkkinä Suomen kielen perussanakirjassa esiintyvää hakusanaa squash. Se on niin sanottu sitaattilaina, eli sen oikeinkirjoituksessa noudatetaan lainanantajakielen oikeinkirjoitusta. Näistä on tarpeen usein antaa erikseen ääntämisohje [skuoš]. Kielilautakunta on vuonna 1988 antanut vanhan omakielisyysperiaatteen mukaisesti suosituksen seinätennis, joka ei ole yleistynyt ja jota Perussanakirjassakaan ole. Uusien suomalaisten sanojen vakiinnuttaminen onkin nykyään hankalaa siitä syystä, että monet sitaattilainat tai niiden suomalaiset puhekieliset mukautukset yleistyvät käyttöön niin nopeasti, ettei omakielisiä vaihtoehtoja ehditä antaa.

Yksi vaihtoehto vierassanojen mukauttamisessa voisi olla, että suosittaisiin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua. Voisimme siis kirjoittaa myös skuos tai skuossi. Jostain syystä suomalaiset näyttävät vierovan tätä tapaa, joskin joitakin esimerkkejä on: brändi kirjoitetaan yhä useammin ä:llä ja chattailun sijasta jotkut harrastavat tsättäilyä.  Unkarilaiset kielisukulaisemme ovat tässä täysin toisilla linjoilla. Lainasanan jazz he kirjoittavat dzsessz ja tietyn espressosta ja kiehautetusta maidosta  tehdyn kahvin nimi tulisi suositusten mukaan kirjoittaa unkariksi kapucsínó. Suomessa ei taitaisi suositus kapputsiino voittaa kielenkäyttäjien suosiota!

Suomen kielen lautakunta on useissa viimeaikaisissa päätöksissään ollut varsin kansainvälinen. Vanha sovinnaisasu suahili muutettiin kokouksessa 15.4.2002 asuun swahili (äännetään svahili) kansainvälisen käytännön mukaisesti. Samassa kokouksessa päätettiin, ettei ulkomaiden hallitsijoiden nimiä enää suomalaisteta. Jos kruununprinssi Charles nousee Yhdistyneen kuningaskunnan valtaistuimelle äitinsä jälkeen, hän on suomeksi kuningas Charles III. Mitään kansainvälisyyden periaatetta ei kuitenkaan ole vielä mihinkään kirjattu. On huomattava, että jatkuva kansainvälisten sitaattilainojen vastaanotto koskee myös muita periaatteita. Symmetrisyys ja johdonmukaisuus kärsivät, jos se vanha sääntö, että yhtä äännettä vastaa aina yksi kirjain, ei enää pädekään suuressa osassa sanastoamme. Tämän jälkeen voi olla esimerkiksi vaikea perustella, miksi suhu-s:n merkiksi ei kelpaa kaksi konsonantin merkkiä eli sh. Vakiintuneisuudenkin periaate alkaa horjua.

Kielikeskustelun herättäminen ja ylläpitäminen

Lautakunta on halunnut ottaa aktiivisen roolin kielikeskustelun ylläpitäjänä yhteiskunnassa. Helsingissä 11.10.2002 pidetty suomen kielen lautakunnan syysseminaari Nykysuomi ja sen huolto on ollut tämän tavoitteen näkyvin toteutus. Siinä lautakunnan jäsenet esittelivät edustamansa alueen kielenkäytön ajankohtaisia kysymyksiä. On myös haluttu lisätä yhteyksiä niihin tahoihin, joilla on mahdollisuus vaikuttaa yleiseen kielenkäyttöön. Näitä ovat esimerkiksi Äidinkielenopettajain liitto, Tekniikan sanastokeskus ja Lääketieteen sanastolautakunta. Viimeksi mainitun edustaja luennoi myös lautakunnan syysseminaarissa.

Lautakunta on halunnut tiedottaa päätöksistään laajasti. Tästä hyvä esimerkki on ollut yritysnimien kirjoitusasu, josta lautakunta muotoili kannanoton kokouksessaan 23.10.2000. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun entistä enemmän on alkanut esiintyä sellaisia yritysnimiä, joiden kirjoittaminen aiheuttaa kielenkäyttäjille ongelmia. Niissä esiintyy esimerkiksi välimerkkejä kuten huutomerkki tai kolme pistettä, isoja kirjaimia keskellä nimeä, tai sitten ne sisältävät pelkän sähköpostiosoitteen. Kannanotto lähetettiin STT:hen, ja useat tiedotusvälineet huomasivat asian tärkeyden. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta jutun 14.12.2000 ja Oulussa ilmestyvä sanomalehti Kaleva 9.1.2001. 

Kielitietoisuus

Lautakunnan toimintasuunnitelmassa otetaan kantaa myös siihen keskusteluun, joka koskee suomen kielen asemaa yleensä ja niitä paineita, jotka Euroopan unionin jäsenyyden ja globalisaation myötä ovat kohdistuneet kieleemme. Nähdäkseni tässä keskustelussa tärkeää on kansalaisten kielitietoisuus, eli mitä kieli nykysuomalaisille merkitsee. Ajatellaanko kieltä vain välineenä, jonka voi tarvittaessa vaihtaa, vai ymmärretäänkö kielen merkitys laajemmin maailmankuvan ja identiteetin rakentajana. Lisääntyvä englannin käyttö ei ole ongelma, jos samalla huolehditaan oman kielen käytöstä laajasti kaikilla käyttöaloilla, tieteessä ja opetuksessa, liike-elämässä, hallinnossa ja viihteessä. On erikseen ymmärrettävä äidinkielen merkitys yksilön kannalta, kansalliskielten merkitys koko kansakunnan ja valtion kannalta sekä kansainvälisen viestintävälineen eli ns. lingua francan asema. Nämä eivät ole toistensa kilpailijoita, vaan niiden on voitava elää rinnakkain samassa yhteiskunnassa. On vain tehtävä järkeviä kielipoliittisia päätöksiä siitä, mitä kieltä kulloinkin ja kenenkin kanssa on järkevää ja tarpeellista käyttää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lautakunta ottaa kantaa niihin kysymyksiin, jotka liittyvät erikoiskielten kehittelyyn ja sanastotyöhön.

Kielitietoisuuteen kuuluu myös yleinen asennoituminen kielenhuoltoon. Joskus julkisuudessa esiintyy mielipiteitä, joissa viralliset kielenhuoltoelimet eli Kielitoimisto ja suomen kielen lautakunta nähdään suorastaan kielenkäyttäjien vihollisina, jotka laativat todellisuudelle vieraita sääntöjä ihmisten kiusaksi. Tämä tuli hyvin esiin syksyllä 2001, kun euroajan kynnyksellä julkisuudessa keskusteltiin sentin lyhenteestä. Mielenkiintoista tässä oli se vimmainen iva, jolla lautakunnan ja Kielitoimiston suositusta vastaan hyökättiin. Aiheesta julkaistuissa mielipidekirjoituksissa käytettiin sotaan liittyviä kielikuvia, suositukset mm. päihitettiin ja Kielitoimisto joutui lopulta perääntymäänmenneestä viisastuneena.

On turhaa rakentaa rintamia silloin, kun yhteisen yleiskielen kehittäminen on kysymyksessä. Kielenhuollossa kaikki ovat samalla puolella! Asiantuntijoita on järkevä kuunnella, mutta kieli kuuluu kaikille. On tiedostettava, että normitus itse asiassa hyvin usein seuraa käyttöä, ja lautakunnan ja Kielitoimiston suositukset perustuvat usein yleisyyteen. Päätöksiä tehtäessä ovat aina käytössä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ATK-aineistot, josta voidaan poimia puheena olevan ilmiön erilaisten vaihtoehtojen esiintymiset ja niiden määrät. Yleisimmin käytetystä vaihtoehdosta usein tulee normi.

Tärkeä osa kielitietoisuutta on ymmärtää myös se, että suomen yleiskielen kehityksestä eivät voi olla vastuussa pelkästään yliopistojen suomen kielen laitokset tai Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kielenhuollon suositukset ovat todellakin suosituksia. Niiden rikkomisesta ei voi langettaa rangaistusta. Tämä ei tarkoita, ettei normeja tulisi noudattaa, mutta vastuu on aina jokaisella suomen kieltä julkisesti käyttävällä. Toimiva suomi nousee tutkijoiden ja käyttäjien yhteistyöstä ja elävästä vuorovaikutuksesta kaikilla mahdollisilla aloilla!

Yleiskielen ja puhekielen työnjako

Suomalainen viestintäkulttuuri on muuttunut kovasti viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana. Sellaisissa puhetilanteissa, joissa aiemmin vaadittiin yleiskieltä, kuulee nykyään kaikenlaista puhekieltä ja murretta. Murteella myös julkaistaan jatkuvasti erilaista kirjallista materiaalia. On murresarjakuvia, murteella kirjoitettuja paikallislehtiä, murrejuttujen kokoelmia ja murresanakirjoja. Onpa katekismuskin jo käännetty usealle murteelle. Kaunokirjallisuuden puolella on viime aikoina kohonnut suorastaan ilmiöksi Heli Laaksosen lounaismurteinen runous. Ennen häntä on herättänyt huomiota mm. Rosa Liksomin värikäs peräpohjalaismurteinen novellistiikka ja romaani Kreisland.

Näyttää siltä, että kirjoitetun yleiskielen ja puhekielen raja on tullut häilyvämmäksi. Kielenhuoltotyössä täytyykin yhä useammin ottaa kantaa eri varieteettien eli osakielten hyväksyttävyyteen eri tilanteissa. Kielikäsityksemme on muuttunut viime vuosina yksilön vapautta suosivaan suuntaan. Oma murre on osa jokaisen identiteettiä, ja sellaisena tärkeä. Sitä voi myös käyttää sekä julkisessa puheessa että kirjoituksessa, jos tilanne siihen sopii. Tämä ei saa kuitenkaan vaarantaa kaikille yhteisen yleiskielen asemaa, joka on koulutuksen, toimivan tiedonvälityksen ja demokraattisesti toimivan hallinnon perusta. Tässäkin tarvitaan valpasta kielitietoisuutta.

Puhe- ja yleiskielen työjaosta puhuttaessa nostan uudelleen esiin alussa mainitsemani esimerkin eli sanan squash erilaiset vastineet suomen kielessä. Perussanakirjassa on hakusana kössi, jonka perässä on merkintä urh. ark. Meillä onkin käytössä suuri määrä sellaista usein lainaperäistä sanastoa, josta on muodostettu arkikielinen asu ja joka on hyvin yleisessä käytössä.

Voidaankin kysyä, kuinka kauan sanan on oltava arkisessa käytössä, ennen kuin se muuttuu osaksi yleiskieltä. Saattaa olla, että puhe- ja yleiskielen rajan hämärryttyä ollaan joskus tilanteessa, jossa on aiheellista keskustella, ovatko sentyyppiset sanat kuin romppu ja kössi yleissuomea.

Muuttuva kielimaisema

Nykyinen kulttuurinen ja valtiollinen tilanne vaatii kansalliselta kielenhuollolta tai laajemminkin kielipolitiikalta sellaisia otteita, joita perinteinen kielenohjailu ei ole nähnyt tarpeelliseksi. Kielimaisemamme on muuttunut entistä värikkäämmäksi, monipuolisemmaksi, vaihtelevammaksi ja epämääräisemmäksi. Lähes kaikki suomalaiset kohtaavat päivittäin sekä puhuttuna että kirjoitettuna useita eri kieliä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ihmisten oikeinkirjoitusmalleihin, kielikäsityksiin ja kielellisiin asenteisiin. Monet käyttävät päivittäin työssään useita eri kieliä. Siirtovaikutus kielestä toiseen on ilmeistä.

Maassamme asuu yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat oppineet suomen toisena tai vieraana kielenä. Myös heidän kielensä on osa nykysuomalaista kielimaisemaa. Ruotsinkielisten lisäksi muutkin kielelliset vähemmistömme eli saamelaiset, romanit ja viittomakieliset ovat tulleet viime vuosina yhä näkyvämmiksi. Nykyisessä moniarvoisessa kielimaisemassa suomen on kansankielisesti ilmaistuna pirettävä ittensä. Sen täytyy pysyä äidinkielisten puhujiensa omana kielenä, joka toimii kaikilla elämänaloilla muiden kielten kanssa rinnakkain.


Harri Mantila on suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja ja Oulun yliopiston suomen kielen professori. Esitelmä on julkaistu myös Kielikellossa 4/2002.