Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Nauhat tallessa


Palaa otsikoihin

Nauhakolmikko

Suomen kielen nauhoitearkistossa työskentelevät konkarit Eeva Yli-Luukko ja Erkki Lyytikäinen sekä noviisi Toni Suutari.

”Olen ollut nauhoitearkistossa helmikuun alusta 1966. Ajauduin murteen äänityshommiin, silloin jaettiin stipendejä. Opiskeleva nuoriso värvättiin kenttähommiin. Nauhoitearkistoon tarvittiin lisää väkeä, oli niin hirveästi arkistoitavaa ja muuta hommaa”, kertoo Erkki Lyytikäinen työuran alkuvaiheistaan.

Eeva Yli-Luukko tuli nauhoitearkistoon syksyllä 1967. Hän oli Kotuksen perustamisvuoteen asti osapäiväisenä murteen litteroijana. ”Litteroinnissa oli ongelmia, epäselvää puhetta ja muuta, joten kävelin fonetiikan laitokselle kysymään neuvoa. Tuntui mukavalta paikalta, ja siirryin opiskelemaan fonetiikkaa. Siitä tuli myöhemmin pääaine, josta tutkinnon suoritin.”

Eeva on ollut 1990-luvun vuoteen 2003 asti Kotuksen tutkimusosastossa, ei kuitenkaan kaukana nauhoitearkistosta. Hän on ollut  tekemässä murteiden intonaatiotutkimusta. Viime vuoden alusta asti hän on ollut nauhoitearkiston vastuuhenkilö, kun Juho Pallonen jäi tehtävistään eläkkeelle.

Toni Suutari on ollut vuodesta 1999 Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen tutkijana, assistenttina ja suunnittelijana. Kotuksessa hän on ollut töissä vuoden 2005 helmikuun alusta alkaen.

Miksi juuri nauhoitearkisto?

”Niin, tulin nimenomaan murteen nauhoitukseen. Kun olin niin sanotusti stipendiaatti parina vuonna, niin se tuntui tosi kivalta. Ja kivaa se on ollutkin niin kauan kuin sitä kesti. Siinä näki yhtä ja toista, muutakin kuin kielitieteellistä puolta”, Erkki vastaa.

Toni on hakenut Kotukseen töihin aiemminkin, mutta häntä onnisti vasta, kun arkistojaoksen tutkijan paikkaa täytettiin. ”Tulin mielelläni nauhoitearkistoon, vaikka en mikään varsinainen murteen tutkija olekaan”, hän kertoo.

Kaikki viihtyvät hyvin nauhoitearkistossa. ”Parasta on kun on saanut nähdä maailmaa, ihmisten elämää ja touhua. Erilaisia paikkoja, pieniä ja suuria, enimmäkseen pieniä. Se tuo jonkinlaista suhteellisuudentajua. Tämmöinen on saanut viihtymään täällä näinkin pitkään”, Erkki toteaa.

Nauhoitearkistolaiset 2004. Kuva: Raisa Miikkulainen
Kuva 1. Erkki Lyytikäinen, Toni Suutari ja Eeva Yli-Luukko ihailevat äänitiedoston ihmeellistä maailmaa.

Palaa otsikoihin

Kentällä ympäri Suomea

Akateemikko Pertti Virtarannan aloittama suuri projekti saatiin valmiiksi 1980-luvulla, jolloin tehtiin viimeisiä murteiden keruita. Sen jälkeen 1990-luvun alussa alkoi murteen seuruu -projekti, jonka tarkoituksena on seurata kymmenellä paikkakunnalla eri-ikäisten ihmisten puhetta kymmenen vuoden välein. Nykyisin murteiden seuruuta tekee puhutun kielen yksikkö, ja siihen liittyy myös paljon opinnäytteitä.

”Siinä tulee heti käyttöön ne tulokset. Eli siten eroaa tästä suuresta keruusta, joka oli tarkoituskin olla vain tällainen tallennus. Yhden aikakauden puhekielen poikkileikkaus. Tutkii sitten kuka tutkii ja mitä tutkii”, Erkki lisää.

Käytännön kenttätyössä haastateltiin noin 70–80-vuotiaita, samassa pitäjässä syntyneitä ja koko ikänsä asuneita henkilöitä. ”Kyseltiin heille tuttuja vanhoja asioita, jotka yleensä olivat työtapoja. Miten ennen tehtiin ruokaa, viljeltiin peltoja jne. Silloin kun he menivät näihin lapsuudesta tuttuihin asioihin, he puhuivat mahdollisimman vanhakantaista murretta”, Eeva selventää.

Eniten kenttätyökokemusta on Erkillä. ”Autolla ajettiin pitäjään ja mentiin johonkin kylään ja johonkin taloon ja mentiin kysymään, onko siellä semmoisia ja semmoisia ihmisiä siinä kylässä, jotka ovat asuneet siellä koko ikänsä. Sitten oli jo puolen tusinaa nimeä ja mentiin yhtä jo kattomaan. Ja jos se kuulosti hyvältä, niin kysyttiin sopisiko vähän haastatella ja äänitellä. Ja kyseltiin onko vielä ikätovereitakin hengissä. Jos oli hyvä puhuja, niin tultiin taas uudelleen”, hän kuvailee.

Kentällä sattui ja tapahtui kaikenlaista, minkä vuoksi työ eroaakin paljon pölyisessä toimistohuoneessa tehtävästä tutkimustyöstä. Kenttätyössä tarvittiin tilannetajua, jotta sai voitettua ihmisten luottamuksen. ”Siinä täytyi tosiaan osata kohdata ne ihmiset ja luoda sellainen luonteva tilanne aika nopeastikin, että saatiin tehokkaasti nauhaa”, Eeva toteaa.

Erkki muistelee Syyrian Damaskoksessa sattunutta nauhurin varastamistapausta: ”Jussi Aro lainasi meiltä laitteet ja uuden nauhurin ja nauhoitteli arabiaa siellä erinäisissä paikoissa. Se tapas kaksi äijää kadulla ja ehdotti, jos he rupeisivat hänen kielenoppaikseen. Niin he menivät läheiseen puistoon ja rupesivat juttelemaan. Puhuivat ummet ja lammet, ja kun haastattelu päättyi, niin he sanoivat, että nyt he ottavat tämän nauhurin. Ja niin he ottivat ja lähtivät lätkimään. Eivät kuitenkaan hoksanneet ottaa ääninauhaa.”

Varkaat saatiin jo seuraavana päivänä kiinni nauhan ansiosta, mutta nauha jäi sille tielleen Damaskoksen pääpoliisiasemalle todistusaineistoksi.

Erkki Lyytikäinen. Kuva: Raisa Miikkulainen.
Kuva 2. Erkki Lyytikäinen pistää nauhat järjestykseen.


Palaa otsikoihin

Arkipäivä nauhoitearkistossa

Tällä hetkellä nauhoitustoimintaa on hyvin vähän, ja arkistossa lähinnä otetaan vastaan ja arkistoidaan muualta tuotua materiaalia. Vanhaa materiaalia myös digitoidaan. ”Murrevuosina aineistoa karttui noin 1000 tuntia vuodessa ja nyt ehkä suunnilleen 100”, Erkki selventää.

Lisäksi työhön sisältyy asiakaspalvelua, sillä arkistosta voi lainata ja siellä voi kuunnella haluamiaan nauhoja. Arkisto on avoinna yleisölle Kotuksen tiloissa arkisin klo 9–16.

”Ja nyt meillä on tämä asiasanahanke tänä vuonna aloitteilla. Se on vanha hanke, sitä on tehty nauhoitearkiston alusta alkaen. Meillä on tuossa kolme hyllymetrillistä sisällysluettelokansioita, joiden pohjalta tehtiin sitten sellainen monipolvinen asiasanasto”, Eeva lisää.

Työt ja vastuualueet ovat jakautuneet jonkin verran, vaikka periaatteessa kaikki tekevätkin samoja töitä. Eevan vastuulla on arkiston jokapäiväinen pyörittäminen, budjetointi ja kertomusten laadinta. Erkki vastaa digitointihankkeesta. Kukin vuorollaan päivystää arkistoa.

Nauhojen pääasialliset käyttäjäryhmät ovat muuttuneet vuosien varrella. Alkuaikoina nauhoja tarvittiin äänne- ja muoto-opilliseen tutkimukseen. Esimerkiksi Lauseopin arkisto Turkuun tehtiin osaksi Kotuksen nauhojen pohjalta.

Nykyään taas suurimpia käyttäjäryhmiä ovat näyttelijät sekä historiantutkijat. ”Monesta teatterista joka vuosi tulee näyttelijöitä, jotka haluaa opetella jonkin tietyn murteen paikallisväriä meidän nauhoista”, Eeva kertoo. Sukututkijoille arkistosta löytyy esi-isien puhetta. Nauhoista voi tehdä myös kopiot kasetille tai cd-levylle omaisia varten.

”Myös entistä enemmän nauhoja käytetään opetuksessa. Digitaalisia äänitteitä on helppo siirrellä ja käyttää uudella tavalla”, Toni jatkaa. Internet avaa monia käyttömahdollisuuksia. Nauhoitearkisto onkin mukana hankkeessa, jossa verkkoon kootaan monenlaisena aineistoja sisältävää oppimisympäristöä yliopisto-opetuksen tarpeisiin.

Mitkä nauhat ovat sitten jääneet erityisesti tutkijoiden mieleen? Kysymys saa ilmeet mietteliäiksi.

”Kun sitä aineistoa on niin paljon, siihen ei osaa suhtautua vilpittömän ihastuneesti tai muuten tunteella”, Erkki pohtii.

Eevalle tulee mieleen itkijänainen, joka itkee äitinsä haudalla. ”Olen kuullut kerran, kun sitä on soitettu Finlandia-talossa täydelle salille. Kaikki oli hiljaa kun se loppui”, Erkki lisää.


Eeva Yli-Luukko. Kuva: Raisa Miikkulainen.
Kuva 3. Eeva Yli-Luukko ei ole vielä kyllästynyt nauhoihin.

Palaa otsikoihin

Pelastakaa nauhat!

Suurin osa nauhoista on taltioitu avokelanauhoille, joita uhkaa rapistuminen. Nauhoja muunnetaan parhaillaan digitaaliseen muotoon. Digitalisoitu materiaali on helppo siirtää CD-ROM-levyille ja jakaa asiakkaille. Yhteen levyyn mahtuu noin kymmenen tuntia nauhamateriaalia.

”Nauhaa pyöritetään ja se siirretään A/D-muuntimen kautta tietokoneen kiintolevylle äänitiedostoksi. Siitä se siirretään aikanaan digitaaliselle varmistuskasetille, joka on loppusijoituspaikka. Niitä tehdään kahdet kappaleet ja säilytetäänkin eri paikassa, Jos atomipommia pienempi tuho tulee niin toinen ehkä säilyy”, kuvailee Erkki digitointiprosessia.

Digitointi on hidasta, sillä se tapahtuu reaaliajassa. Prosessi alkoi vuonna 1999 ja tällä vauhdilla siihen menee vielä 17 vuotta. ”Siihen on pyydetty kunnilta tukea. Aika monet ovat ryhtyneetkin, se vähän vauhdittaa nimenomaan vanhan murteen digitointia”, Erkki kertoo.

”Joistain nauhoista on pinta ruvennut rapistumaan, niiden kohdalla digitointi on varsinkin ajankohtaista”, Toni kertoo. Esimerkiksi nauhojen kelaaminen tai kuumentaminen ennen soittamista voi auttaa. Nauhoja pyritään myös säilyttämään vakiolämpötilassa ja -kosteudessa.

Paras nauhojen huolto on kuitenkin digitointia. ”Sen tarkoitus on pitää nauhat sillä lailla kurantteina, että ihmiset pystyy kuuntelemaan, tommoisia avokelanauhoja ei kukaan pysty, kun ei ole laitteita. Mutta toisaalta sitten on tarkoitus ylipäänsä pelastaa tältä tuholta, joka tuollaisia muoviraitanauhoja ennen pitkää odottaa”, Erkki painottaa.

Nauhoitearkiston materiaalia. Kuva: Raisa Miikkulainen.
Kuva 4. Yhdelle cd-rom-levylle mahtuu 10 tunnin mittaista nauhaa.

Teksti ja kuvat: Raisa Miikkulainen

 Julkaistu 13.5.2005.

Palaa otsikoihin