Asiantuntijoiden kirjoituksia ajankohtaisista kielikysymyksistä. Laaja blogi- ja kolumniarkisto.

Elämää tekstiakvaariossa, työtä kielessä


Palaa otsikoihin

Tutkimuksen tausta

Mitä teksteillä tehdään ja miten? Miten kielellisillä valinnoilla tuotetaan mahdollisuuksia tulkita tietynlaisia merkityksiä? Mikä on kielen ja kielenulkoisen suhde? Mikä on kielen asema jokapäiväisessä elämässä? Miten kieli vaikuttaa työhön, miten työ kieleen?

Tietoyhteiskunnassa ja aaneloskulttuurissa tekstejä on entistä enemmän ja niitä on tarpeen eritellä ja avata kriittisesti. Tekstit ovat merkitysten materiaa (vrt. Vološinov 1990) ja siten kielitieteilijöille antoisia tutkimuskohteita. Tekstissä yksilön tekemät valinnat kohtaavat yleisemmät kielenkäytön tavat sekä muut sosiaaliset ja kulttuuriset käytänteet (ks. Fairclough, esim. 1997). Nämä kaikki ovat kielilähtöisessä tekstianalyysissa kuvattavissa, tulkittavissa, selitettävissä ja arvioitavissakin. Lingvistin ensimmäinen tehtävä on kuvata kielelliset valinnat, jotka tekevät tietynlaisia merkitysten tulkintoja mahdollisiksi (ks. Halliday – Hasan 1976).

Kriittinen tekstintutkimus (ks. Heikkinen 1999) on Suomessa vielä kohtalaisen uusi tutkimusnäkökulma. Tässä artikkelissa kerromme kootusti yhdestä laajahkosta yrityksestä kartuttaa tekstitietoa: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen hankkeesta ”Elämää tekstiakvaariossa: tekstin synty, vaellus ja olemus”.

Tutkimus tehtiin 1997–2000. Se esitellään yksityiskohtaisesti teoksessa Teksti työnä, virka kielenä (Heikkinen ym. 2000). Akvaariohankkeen nimi tulee siitä, että suurin osa aineistosta hankittiin yhdestä virastosta, Helsingin kaupungin opetusvirastosta, jonka tekstejä ja työtä haluttiin tehdä läpinäkyviksi.

Hankkeessa tarkasteltiin virkatekstejä sekä prosesseina että tuotoksina, sekä käytön että kielisysteemin näkökulmasta. Virastokieltä ja -töitä tutkittiin lingvistisistä lähtökohdista rekisterin, tekstilajin ja ideologian käsitteiden sekä niitä hyödyntävien kieliteorioiden läpi.

Palaa otsikoihin

Tutkimuksen tavoitteet

Teksti työnä, virka kielenä -kirjassa esiteltävällä tutkimuksella on useita tavoitteita. Osa niistä on teoreettis-metodisia. Diskurssin- ja tekstintutkimusta harjoitetaan monella alalla (arvioita näistä ks. Heikkinen 1999; Heikkinen – Hiidenmaa 1999; Tiililä 2000). Tutkimuksessa pyritään kehittämään ja kokeilemaan sellaisia teorioita ja metodeja, jotka soveltuvat erityisesti lingvistiseen tekstintutkimukseen.

Käytännön analyyseissa lähtökohtana on useimmiten systeemis-funktionaalinen teoria rekistereistä (Halliday 1994), tekstilajeista ja ideologiasta (esim. Eggins 1994), jota sovitetaan kriittisen lingvistiikan (ks. Fowler 1996) ja diskurssianalyysin (esim. Fairclough 1997) näkemyksiin. Tutkimus kytkeytyy myös fennistiikan perinteeseen, erityisesti tekstilingvistiikkaan (Enkvist, esim. 1975) ja kvantitatiiviseen tyylintutkimukseen (Saukkonen 1984).

Tutkimus on pääosin kvalitatiivista tekstianalyysia, ja tekstejä tarkastellaan kielisysteemin ilmentyminä ja kielenkäyttötilanteita kulttuurin ilmentyminä. Samalla tarkastellaan tekstejä tilanteiden todentumina ja kielisysteemiä kulttuurin todentumana. Kieltä lähestytään resurssina: olennaisia ovat merkityspotentiaaleista tehtävät valinnat, jotka realisoituvat sanastona, kieliopillisina rakenteina, tietynlaisina tekstuaalistuksina – teksteinä. Valintoja tarkastellaan metafunktioittain: tekstejä tulkittaessa aktivoituu erilaisia ideationaalisia, interpersoonaisia ja tekstuaalisia merkityksiä. (Ks. Halliday 1994; 1999).

Yksi tutkimusongelmista on tekstienvälisyys yhdistettynä kysymykseen konteksteista. Tekstien välisten suhteiden hahmottamisessa päädytään teoreettiseen mallinnukseen, jonka mukaan yksittäisen tekstin analyysissa on mahdollista kiinnittää huomiota seuraavanlaisiin kielellisiin suhteisiin: 1) teksti – luonnollisen kielen systeemi, 2) teksti – rekisteri(t) (kieli tilanteessa), 3) teksti – toiset tekstit, 4) teksti – diskurssi(t) (tietyn elämänalueen merkityksen tuottamisen järjestelmä), 5) teksti – tekstilaji(t) (kieli kulttuurissa), 6) teksti – teksti itse (metateksti), 7) teksti – tyyli(t) ja 8) teksti – ideologia.

Tutkimuksessa tuotetaan kvantitatiivisia tietoja opetuslautakunnan ja liikuntalautakunnan listateksteistä eli esityslistoista ja pöytäkirjoista. Aineisto on noin 76 000 sanaa juoksevaa tekstiä. Kvantitatiivisessa analyysissa käytetään twolia, morfologista analyysiohjelmaa (ks. Koskenniemi 1983).

Tutkimuksessa sovelletaan lisäksi kirjoitettuihin teksteihin keskustelunanalyysin ajatuksia vuorottelujäsennyksestä, sekventiaalisuudesta ja osallistumiskehikosta (ks. Goffman 1981; Sacks – Schegloff – Jefferson 1974). Paikoin lähestytään diskurssihistoriallista metodia (ks. esim. Wodak 1995), kun pyritään ottamaan kielen ja työn suhteen selittämisessä käyttöön mahdollisimman paljon eri lähteistä saatavilla olevaa tietoa. Koska tutkimuksen keskiössä ovat kirjoitetut tekstit, tavoitteena on tuottaa tietoa nimenomaan kirjoitetun kielen resursseista ja kirjoituskulttuurista (ks. Halliday 1996).

Osa tutkimuksen tavoitteista on empiirisiä. Akvaariohankkeessa haluttiin tuottaa tietoa kielimuodosta, jota on tavattu kutsua virkakieleksi: Onko virkakieltä? Millaisia ominaispiirteitä virkakielellä on? Miksi virkakieli on sellaista kuin on?

Vaikka tutkimus on lingvistinen lähtökohdiltaan, se liittyy myös muihin tieteenaloihin kuin kielitieteeseen ja sen eri suuntauksiin. Haluammekin edistää monitieteistä keskustelua teksteistä, tiedosta ja työstä. Tähän pyritään tutkimuksessa muun muassa siten, että kielitieteellistä analyysia avataan paikoin yksityiskohtaisestikin.

Yksi isoista päämääristä on yleisen kielikeskustelun virittäminen. Tutkimuksen tuloksia on mahdollista soveltaa kieltä huollettaessa, kielitietoisuutta aktivoitaessa sekä parannettaessa virkatyötä.

Aineistona tutkimuksessa on julkisia asiakirjoja, joita on tuotettu kunnallisissa virastoissa ja enimmäkseen hallinnonsisäisiin tarpeisiin: esityslista, pöytäkirja, johtosääntö, toimintakertomus, tasa-arvosuunnitelma, kehittämisraportti. Tutkittavana on myös yksi asiointiteksti sosiaalivirastosta, päivähoitopäätös. Lisäksi analysoidaan virkahenkilöiden pyynnöstämme tuottamia kuvauksia tyypillisistä työtilanteista.

Tekstianalyysin lisäksi teksteistä, niiden tekemisestä ja työympäristöistä haettiin tietoa akvaariohankkeen aikana haastatteluin ja kyselyin. Haastateltavina oli kymmenkunta virkahenkilöä, joiden kanssa keskusteltiin yleisesti kielen ja työn suhteesta. Muutamassa haastattelussa aiheena oli tietty teksti, jonka tuottamisprosessia selvitettiin. Lisäksi tehtiin kyselytutkimus, jossa akvaarioviraston henkilökunnalta tiedusteltiin muun muassa kirjoittamiskäytäntöjä ja käsityksiä kielestä.

Palaa otsikoihin

Tekstien maailma

Tutkimuksemme perusteella yksi virkatekstejä luonnehtiva tekijä on se, että niissä kerrotaan runsaasti toisista teksteistä. Virkatyön tätä puolta voi yleisesti kuvata tekstityöksi: tehdään tekstejä toisista teksteistä. Työn tekstikeskeisyys näkyy niin yksittäisten tekstien kielellisissä valinnoissa kuin virastojen työympäristössäkin.

Yksi suurehko helsinkiläisvirasto tuottaa tekstiä ja kopioita lähes 100 000 aanelosarkkia viikossa, mikä tarkoittaa yli 300 arkkia virkahenkilöä kohti. Vuodessa yhden viraston aanelosten kulutus on yli 5 miljoonaa arkkia eli 10 arkkia helsinkiläistä kohti. Työtä tehdään konkreettisestikin aanelosten, kirjojen ja muiden tekstien keskellä sekä tekstien tuottamis-, käsittely-, monistamis- ja levittämisvälineiden keskellä.

Julkisessa hallinnossa nimetään erilaisia asiakirjoja sadoittain. Esimerkiksi yksittäisessä esityslistassa mainitaan noin kuusikymmentä asiakirjaa, ja niistä valtaosa on hallinnonsisäisiä tekstejä: esityksiä, raportteja, ponsia, aloitteita, sopimuksia jne. Tekstien maailma on tämän perusteella hyvin heterogeeninen, samoin diskursiivisten käytänteiden maailma, ja virkatöissä on hallittava monenlaisia käytänteitä. Toisaalta suuressa osassa tutkimistamme teksteistä toistuvat tietyt asiat, mikä viittaa siihen, että lopulta virkatyökin olisi homogeenista (ks. Virkakieltä vai ei?).

Tekstilajien ja työnlajien erittelemistä vaikeuttaa se, että eri tekstilajeihin kuuluviksi nimetyillä teksteillä on yhteisiä tehtäviä (esim. oikeuttaminen, tiedottaminen, opastaminen, päättäminen, imagonrakentaminen). Toisaalta osa samalla tavalla nimetyistä teksteistä on keskenään hyvin erilaisia (esim. monenlaiset päätökset). Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päättäminen virkatyönä on lopulta monenlaista toimintaa, ei aina samanlaista.

Hallinnon tekstit kuten esityslista, suunnitelma ja raportti ovat paljolti sekä tekstien historiankirjoitusta että eri hallinnollisten työvaiheiden kuvausta, ja tätä varten on kehittynyt oma teksteistä kertomisen kielensä. Tyypillistä tuolle kielelle ovat passiivimuodot, jotka korostavat prosesseja, kuten tässä yhdestä esityslistan asiakohdasta poimitussa esimerkissä: Jaksamista työssä on pohdittu laajasti; asiaa pohditaan tällä hetkellä; Asiaa on tutkittu; Yhteistyö on aloitettu; budjettiin on esitetty varaus; rahoitusta tullaan hakemaan; Jaksamista käsitellään riittävästi; Lautakuntaa informoidaan; asiat esitellään työryhmille.

Yhteistä monille virkateksteille on se, että niissä ei eksplikoida vuorovaikutuksen osapuolia. Tekstit eivät sisällä sellaista metatekstiä, jossa kerrottaisiin, kuka tekstin on tuottanut ja kenelle. Metatekstin pois jättäminen on yksi kirjoittajan tekemistä valinnoista.

Kirjoittaminen on muutenkin aina valitsemista, esimerkiksi silloin, kun tekstejä koostetaan ja muokataan toisten tekstien pohjalta. Vaikka valintoja ei useinkaan tekstipinnassa osoiteta, oikeasti joku ihminen aina tekee niitä. Pohjatekstien muotoiluja saatetaan muuttaa siten, että instituution kannalta negatiivista vierasta puhetta muutetaan esityslistatekstissä positiiviseksi. Kun pohjatekstissä puhutaan henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, esityslistassa puhutaan henkilöstön hyvinvoinnista.

Institutionaalisen kielenkäytön tekstikeskeisyys käy ilmi siitäkin, että tekstimaailman tarkoitteisiin viitataan lausefunktioltaan erilaisissa ilmauksissa. Tekstit voivat olla niin osallistujia (muistio ottaa kantaa, suunnitelma tarkastelee tasa-arvoa, laki puhuttelee työntekijää) kuin prosesseja (kaupunginvaltuusto päätti ’päätös’, esittelijä esittää ’esitys’) ja olosuhteitakin (ohjelmassa nähdään, raportissa todetaan).

Palaa otsikoihin

Virkakieltä vai ei?

Viraston listatekstien tarkastelu osoittaa, ettei ole olemassa yhtä yhtenäistä virkakieltä, yhtä kielenmuotoa, jota käyttäisivät pelkästään viranomaiset. Tekstien perusteella voi kuitenkin todeta tyypillisyyksiä, joita tarkastellaan tutkimuksessa sekä muotojen että merkitysten näkökulmasta.

Tyypillisiä virkakielen rekisteripiirteitä on kaikilla tekstin tasoilla: sanastossa, lausekkeissa, lauserakenteissa, tekstin jäsentelyssä ja esitystavoissa. Piirteet ovat sosiaalisesti relevantteja, sillä ne yhdistävät tekstejä omiksi tekstijoukoikseen ja erottavat niitä toisista teksteistä.

Ensinnäkin tekstit ovat huomattavan substantiivivaltaisia: sanoista puolet on substantiiveja. Yleiskielisissä asiateksteissä substantiiveja on keskimäärin runsas kolmannes sanoista ja verbejä runsas neljännes (Karlsson 1983). Substantiivien suurta määrää selittää muun muassa se, että niissä lausekkeissa, joissa substantiivi on pääsanana, on tavallisimmin substantiivi myös määritteenä: genetiiviattribuuttina (erityisopetuksen suunnitelma) tai paikallissija-attribuuttina (päätös henkilökohtaiseen opetussuunnitelmaan siirtymisestä).

Toiseksi teksteissä esiintyy runsaasti nominaalistuksia. Niiden avulla tekstissä voidaan kiteyttää aiempia keskusteluja, nimetä laajoja kokonaisuuksia, ottaa ne puheeksi ja yhdistää niihin uusia ominaisuuksia ja tietoja: kokeiluun ja käyttöön suhtaudutaan myönteisemmin, humalahakuisuus on lisännyt riskiä.

Kolmanneksi hallinnolliset asiakirjat sisältävät yhdyssanoja enemmän kuin muut tekstilajit. Yhdyssanoista useat ovat uusia. Yhdyssanoissa on tyypillisiä loppuosia, kuten palvelu ja toiminta: kahvilanpitotoiminta, rakennustoiminta, jalkapallotoiminta; hyvinvointipalvelu, ulkoilupalvelu, vesiliikennepalvelu.

Neljänneksi virkateksteissä tuotetaan suuri joukko sanastoa, jota toistetaan sellaisenaan. Yleensä on kysymys sanaliitoista, sellaisista kuin positiivinen diskriminaatio, varhainen puuttuminen, työssä jaksaminen ja sisäinen lujittaminen. Tekstuaalisesti on tyypillistä, että tällaista ilmausta ani harvoin parafrasoidaan.

Viidenneksi virkkeet ovat usein syntaktisesti yksinkertaisia eikä teksteissä ole merkittävästi alistusta saati lausehierarkiaa. Nykyistä hallinnon kieltä eivät tavallisesti rasitakaan polveilevat ja peräkkäiset sivulauseet. Tavallisimmin virkkeet muodostuvat kahden lauseen yhdistelmästä (60 %), tai yhdestä yksinäisestä päälauseesta. Lauseiden yhdistelmät ovat enimmäkseen rinnastuksia, samanarvoisten päälauseiden yhdistelmiä. Virkkeiden keskipituus (14 sanaa) ei olennaisesti poikkea päivälehtitekstistä (Hakulinen ym. 1980). Päälauseita on 75 % kaikista lauseista.

Kuudenneksi tekstejä luonnehtii rinnastusten ja samalla konjunktioiden yleisyys. Rinnastuksia on keskimäärin yksi kahta lausetta kohti. Listateksteissä konjunktioita on suhteellisesti suurin piirtein saman verran kuin yleiskielisessä otoksessa (ks. Karlsson 1983), mutta konjunktioiden keskinäinen jakauma on toinen. Yleisin konjunktio on rinnastuskonjunktio ja, jonka osuus yksinään on 50 %. Rinnastus on yleinen institutionaalisissa teksteissä ainakin kahdesta syystä. Teksteihin kirjoittuu pyrkimys eksaktiuteen ja vakuuttavuuteen sekä todellisuuden tarkkaan jaotteluun. Suunnitelmissa ei siis rakenneta uimahallia yleensä uimareille vaan virkistys-, kunto- ja kilpauimareille. (Rinnastamisesta ks. Kalliokoski 1989; Karvonen 1995.)

Tyypillisten muotojen lisäksi tutkimuksessa muodostetaan käsitystä siitä, millaisia ovat ne tyypilliset merkitykset, joita virkateksteillä tuotetaan. Näitä merkityksiä tarkastellaan yhteenvedonomaisesti metafunktioittain, Hallidayn (1978; 1994) mallia soveltaen.

Ensinnäkin virkatekstit konstruoivat tietynlaista todellisuutta prosesseineen, osallistujineen ja olosuhteineen (ideationaalinen metafunktio). Osallistuja on pikemminkin teksti kuin muu olio, useammin institutionaalinen ja abstrakti kuin ei-institutionaalinen tai konkreettinen olio. Prosessit ovat tyypillisesti verbaalisia eli tekstien tuottamista ja liikuttelemista, useammin olemista ja suhteita kuin tekemistä, tavallisemmin mentaalisia kuin materiaalisia, staattisia kuin dynaamisia. Olosuhteet puolestaan ovat pikemminkin ajallis-paikallisesti yleisiä kuin täsmällisiä. Täsmällisesti aikoja ja paikkoja määritellään lähinnä silloin, kun kuvataan tekstien elämää.

Toiseksi virkateksteissä painottuvat seuraavanlaiset tekstuaalistamisen ominaisuudet (tekstuaalinen metafunktio): Kieli näyttäytyy kirjoitettuna, osista muodostuvana. ”Totuuksia” otetaan teksteissä annettuina. Tekstejä tuotetaan teksteistä. Intertekstuaalisia tai muita valintoja ei osoiteta avoimesti. Asioita numeroidaan, pykälöidään, luetteloidaan ja paketoidaan.

Kolmanneksi virkatekstit tuottavat seuraavankaltaista vuorovaikutusta (interpersoonainen metafunktio): Teksteissä ei ole itseään kommentoivaa minää. Näkymättömäksi jäävä kirjoittaja määrää kielen ja merkitysjärjestelmän, ei lukija. Asioita arvioidaan ja velvoitteita esitetään kuvauksen kaltaisina. ”Tosiasioihin” ja niihin perustuvaan ”järkeen” vedotaan ”tunteen” kustannuksella. Teksteillä tuotetaan vaikutelmaa viranomaistoiminnan asiallisuudesta ja vakavuudesta.

Kriittisen tradition mukaista on syytä katsoa myös sitä, mitä virkateksteissä ei ole, millaisia merkityksiä niissä ei tuoteta. Virkakieli tyypillisimmillään ei ole suoria kieltoja, aitoja kysymyksiä, avoimia käskyjä, epävarmuutta, huumoria, ironiaa, sarkasmia, kansalaisten avointa nöyryyttämistä, tunteenpurkauksia, omakohtaisuuksia, heikkouden osoituksia, oman osaamattomuuden osoituksia tai ammattitaidon kyseenalaistamista. Virkakieli ei ole tyypillisimmillään myöskään organisaation arvostelua, saati instituution kritiikkiä.

Palaa otsikoihin

Moniääninen teksti, monta tekijää

Erilaisissa institutionaalisissa teksteissä on paljon yhteneväisyyttä, jota voi yleistäen kutsua virallisen ideologiaksi tai instituution ääneksi. Tekstitöissä on virallisen ideologian mukaista tehdä tietynlaisia, esimerkiksi edellä kuvatun kaltaisia kielellisiä valintoja. Tämä tarkoittaa sitä, että virkatöissä ei juuri ole mahdollista tuottaa ”omaäänistä” tekstiä. Institutionaalinen kielenkäyttö tekee mahdolliseksi sen, että teksteistä voidaan vaivatta tehdä uusia tekstejä ja eri tekstilajien teksteistä voidaan lainata osia toisten tekstilajien teksteihin.

Institutionaaliseen suuntaan kielenkäyttöä vie myös se, että virkatekstit ovat harvoin yhden yksilön luovan prosessin ainutlaatuista tuotetta. Kyselyymme vastanneista 57 % ilmoittaa kirjoittavansa omissa nimissään. Tekstit tehdään silti usein ryhmässä ja usein myös muuten kuin omissa nimissä. Tekstit saatetaan koostaa tai toimittaa olemassa olevista, muiden laatimista teksteistä. Voidaan käyttää myös tekstimalleja tai lomakkeita, joiden muotoon ei itse ole mahdollisuutta vaikuttaa.

  • Virkahenkilö A: ”Leikataan ja liimataan, käytetään periaatteessa sitä tekstiä, mitä siellä on, mahdollisuuksien mukaan.”

  • Virkahenkilö B: ”Mut tää on todella sillä lailla kaikkien yhteinen aikaansaannos, käydään esimiehen luona ja kysytään, että puolletaanko me tätä asiaa vai vastustetaanko ja sitten esi-mies sanoo, että puolletaan ja sitten valmistelija rakentaa sen juttunsa.”

Vastaavasti teksteissä ei juuri koskaan esiinny yksikön ensimmäistä persoonaa ja monikon ensimmäistäkin esiintyy harvoin. Useita, erilaisia ja eritasoisia institutionaalisia toimijoita niissä kuitenkin mainitaan, tyypillisesti kolmannessa persoonassa. Predikaattiverbi on usein passiivissa: verbien finiittimuodoista ja partsiipeista passiivissa on kaikkiaan 30 %. Olennaista näissä verbimuodoissa on, että niiden ilmaisemaan toimintaan voivat samastua erilaiset tahot ja henkilöt eri aikoina.

Yksittäisissä virkateksteissä voivat aktivoitua monenlaiset diskurssit eli eri elämänalueille tavanomaiset merkityksen tuottamisen resurssit ja sisällöt. Yhdelle ja samalle sivulle mahtuu niin sosiaali- ja terveyshallinnon diskurssia, perhearjen diskurssia ja asiakaspalvelun diskurssia kuin talouden, juridiikan ja politiikankin diskurssia. Tutkimiamme tekstejä oli myös usein laatimassa kirjoittajatiimi, joka koostui eri alojen ammattilaisista: juristeista, tiedottajista sekä atk:n ja sosiaalityön ammattilaisista jne. Kielen ammattilaisia virastoissa ei juuri ole.

  • Virkahenkilö C: ”Niin näitä oikaisuvaatimuksia, me tehtiin silleen, että hän teki siitä pohjapaperin ja sitten mä ymppäsin sinne kaikki tällaiset juridiset koukerot.”

  • Virkahenkilö D: ”Teksti on syntynyt tietysti tiimityönä: laskutuksesta yksi, lakimiesyksiköstä yksi, johdon tukiyksiköstä kaksi.”

Teksteissä korostuu puhe papereista. Haastatteluista ja kyselystä käy ilmi, että suuri osa virkatyöstä liittyy tavalla tai toisella teksteihin ja niiden laatimiseen. Silti tekstien tekemiseen ei aina varata riittävästi aikaa, vaan niitä tehdään kiireessä ja kotitöinä.

  • Virkahenkilö E: ”Tyypillinen päivä on sellainen, että istun tietokoneella ja teen tekstejä, valmistelen rakennusohjelmia tms. Varmaan 80-prosenttisesti.”

  • Virkahenkilö F: ”Kirjallisille töille täytyis löytyä oma rauhallinen aikansa, työajan puitteissa eikä kotitöinä, mutta siihen meillä helposti se kaikilla menee.”

Virkatyötä ei tee ensisijaisesti kukaan tietty yksilö, vaan kussakin tapauksessa legitiimi viranhaltija. Virkatyössä ja -teksteissä virkahenkilö institutionalisoidaan: viranhaltija, viranomainen, päätöksen tekijä; suunnittelija, päällikkö, konsultti, kirjanpitäjä, sihteeri, aluevastaava. Myös kansalainen institutionalisoidaan: päivähoidon hakija, vuokralainen, työtön työnhakija, verovelvollinen, rikoksesta epäilty.

  • Virkahenkilö G: ”Mä oon joskus sanonu, että on tavallaan sellainen virastoviitta päällä.”

Yleisesti on niin, että institutionaalisissa teksteissä kaikuu instituution ääni, johon yksilöiden äänet ovat sulautuneet. Haastatteluissa moni virkahenkilö kuitenkin riisui virastoviittansa ja byrokraatin naamionsa.

  • Työstään nauttiva virkahenkilö H: ”Mutta mä pidän tästä työstä ja sen takia mä niinku jaksan varmaankin."

Kyseenalaistava virkahenkilö I: ”Mua sen verran harmitti se, että mä vedin sen ulos, ja sanoin, että mikä päätös tää nyt on, mitä tästä niin kuin pitää tehdä, ja mikä tää teksti on!”

  • Itsenäinen virkahenkilö J: ”Mä oon saanu huseeraa ihan rauhassa, mistä mä oon suunnattomasti nauttinu, hih.”

Kun pyysimme virkahenkilöitä määrittelemään yhdellä sanalla omaa suhdettaan kieleen, saimme tulokseksi hyvin heterogeenisen joukon vastauksia. Useimmilla vastaajista oli omanlaisensa suhdetta ilmaiseva sana: lämmin, luova, rakas, intiimi, intohimoinen, konkreettinenhyvä. Kun pyysimme määrittelemään, millainen on hyvä teksti, joka toinen vastaus oli selkeä ja joka kolmas ymmärrettävä.

Palaa otsikoihin

Tekstistä tutkimukseen, tutkimuksesta soveltamiseen

Yksi tutkimuksen perushypoteeseista on ajatus pääteltävyydestä ja ennustettavuudesta: Tilanne ja kulttuuri ovat pääteltävissä tekstistä. Tilanteesta ja kulttuurista on ennustettavissa, millaisia tekstejä niissä syntyy. (Ks. Eggins 1994; Halliday 1978.)

Tutkimus osoittaa, että tekstin ja tekstinulkoisen suhde on aidosti dialoginen. Kieli vaikuttaa kielenulkoiseen ja päinvastoin. Myös tästä syystä lingvistiselle tekstintutkimukselle on tilaa ja tilausta autonomisemman kielentutkimuksen, yhteiskuntatieteellisen diskurssianalyysin, kulttuurisen tekstintutkimuksen yms. välimaastossa. Lingvistisessä tekstianalyysissa tutkitaan olemassa olevat tekstejä, ja ne avaavat väyliä moniin suuntiin: kielisysteemiin, rekisteriin, kontekstiin, yhteiskuntaan, identiteetteihin, tekstilajeihin – diskursseista puhumattakaan.

Akvaariohankkeessa pohdittiinkin sitä, mitkä ovat kielentutkimuksen rajat ja mitkä asiat ”kuuluvat” kielen ammattilaisille. Tutkimuksen tuloksia on antoisaa tarkastella eri kielitieteen alojen sekä kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta, esimerkiksi kun mietitään, mikä on tekstin ja kontekstin suhde, millainen teksti on tuotteena ja prosessina, mitkä ovat kirjoituksen ja puheen erot, mikä on verbaalisen systeemin suhde muihin semioottisiin systeemeihin. Yhteiskuntatieteisiin akvaariohankkeen kytkevät kysymykset työstä, professionalismista, organisaatioista, institutionaalisuuden ideologiasta ja vallasta. Näiden lisäksi temaattisia yhteyksiä on myös juridiikkaan: yhteisiä kysymyksiä ovat kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu, päätöksenteon demokraattisuus, asiakirjojen julkisuus ja lakikielen suhde muuhun virkakieleen.

Tutkimuksen tuloksilla on käyttöä myös kielenohjailussa. Nykyaikaisessa kielen- ja tekstinhuollossa korostetaan entistä useammin tarvetta tarkastella kieltä tilanne- ja kulttuurisidonnaisena prosessina. Tutkimus tarjoaakin välineitä eritellä teksteissä realisoituvia kielellisiä valintoja sekä tekstipinnan ja sillä tuotettavien merkitysten suhdetta ns. kielenulkoiseen todellisuuteen.

Käyttökelpoinen kielenohjailussa on esimerkiksi ajatus tekstiin kirjoittuvista kirjoittajista ja lukijoista. Tarkastelutapa korostaa, että ei ole olemassa tilanteesta ja tulkinnasta riippumatonta ”hyvää” kieltä: hyvyys tai huonous, selvyys tai epäselvyys ovat tulkitsijoista ja kieliyhteisön ideologioista riippuvaisia. Sen sijaan on mahdollista osoittaa, että esimerkiksi tekstin temaattiset valinnat ja uuden informaation esittäminen tuottavat tietynlaisen interpersoonaisen lukijan roolin: lukija on joko asiantuntija tai hyväksyjä, joka ei kyseenalaista tarjottua tietoa.

Tutkimus tuo tietoa myös tekstintuottamisen konventioista, motiiveista ja käytännön puitteista. Juuri sellaisia asioita tekstinhuollossa pyritään ottamaan huomioon: Miten ja miksi teksti on tehty? Ketkä kaikki ovat olleet laatimassa tekstiä? Ketkä kaikki käyttävät tekstiä? Ketkä kaikki vastaanottavat tekstin? Tietävätkö kaikki laatimiseen osallistuneet, miksi tekstiä tehdään ja miten sitä käytetään? Tietävätkö kaikki, erityisesti tekstistä vastuulliset, minkä näköiseksi lopullinen teksti muodostuu? Millaiset seikat ovat vaikuttaneet teksteissä tehtyihin valintoihin? Motivoituuko jokin seikka tietojenkäsittelyn tarpeista? Entä oman toiminnan oikeuttamisesta? Juridisista syistä? Onko tekstissä tehty valintoja, jotka painottavat esimerkiksi suhdetoimintaa ja imagonrakentamista?

Tällaisia kysymyksiä esittävän kielen- tai tekstinhuoltajan työ on lähellä ”työnhuoltamista”, sillä tekstin ominaispiirteet johtuvat myös tekstin- ja työntekemisen käytännöistä. Kielenhuoltaja saattaakin johdattaa tekstintekijän kysymään, mitkä ovat oman työn perimmäiset tavoitteet, tehtävät ja mihin arvoihin tai ideologioihin työ perustuu.

Tekstipinnan ja tekstin tekemisen käytänteiden analysoinnin ohella tutkimus tarjoaa näkemyksiä kirjoittamisen opettamiseen. Tutkimuksen perusteella kirjoittamisen opetuksessa olisi entistä enemmän kiinnitettävä huomiota ryhmässä kirjoittamiseen. Tähän liittyy taito koostaa ja toimittaa eri osasista muodostuvaa tekstiä. Entistä enemmän olisi syytä pohtia mallipohjaista kirjoittamista, mikä johtaa myös kysymykseen tekstilajeista ja niiden ominaisuuksista. Lisäksi olisi hyvä oppia arvioimaan, onko tekstin tekeminen aina tarpeen vai pärjätäänkö joissakin työtilanteissa ilman tekstejä. Onko esimerkiksi tarpeen käyttää aikaa laatukäsikirjan muotoiluun, jos samalla joudutaan tinkimään asiakaspalvelun laadusta?

Tutkimuksen tuloksien soveltaminen virastoissa pakottaa kysymään, pitäisikö asioita tehdä toisin. Ainakin akvaariovirastossa muutos näyttää mahdolliselta. Osa kyselyymme vastanneista kyseenalaisti sekä oman työnsä että viraston käytänteet. Muutoksen mahdollisuudesta kertovat vastaukset, joita saatiin, kun kysyttiin virkahenkilöiltä, onko kirjoittaminen työssä heidän mielestään luovaa vai kaavamaista, vapaata vai kontrolloitua. Selvästi yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että työ on luovaa. Hieman yli puolet oli myös sitä mieltä, että työ on vapaata.

Muuttumattomuus onkin mahdotonta, kun puhutaan inhimillisistä sosiaalisista systeemeistä, joissa ei lopulta ole mitään staattista, säännöllistä tai harmonista. Toisaalta jatkuva muutospaine ja sitä ruokkiva muutosretoriikka voi johtaa taas uusien tekstien tuottamiseen – eikä juuri muuhun. Tämä tarkoittaa huonoimmassa tapauksessa sitä, että viraston resursseista yhä suurempi osa kuluu tekstien tuottamiseen teksteistä eikä esimerkiksi niin sanottujen substanssiasioiden hoitamiseen. Näin jatkuva ja osin pakonomainen muutospuhe pitää yllä perusrakenteiden ja työn muuttumattomuutta.

Palaa otsikoihin

Kriittisyyden olemus

Akvaariohankkeessa tutkittiin tekstejä lingvistisesti ja kriittisesti. Kriittisyydellä tarkoitamme tätä:

  1.  teorioiden ja metodien selviöiden purkamista

  2.  yhteiskunnallisesti merkittävien aineistojen tutkimista ja merkittävyyden perustelemista

  3.  luonnollistuneiden valintojen purkamista tutkittavista teksteistä

  4.  omien valintojen osoittamista ja perustelemista

  5.  etenemistä tekstien kielellisten valintojen kuvauksesta merkitysten tulkitsemiseen sekä selittämiseen, arvioimiseen ja arvottamiseen

  6.  yleisen kielitietoisuuden aktivoimista.

Tutkimme virkatyötä sekä yleisemmin tietoyhteiskuntaa ja aaneloskulttuuria kielen ja tekstien näkökulmasta. Pohdimme muun muassa sitä, miten tieto tulee olevaksi vasta kielellisesti muotoiltuna, teksteinä. Nyt tutkitut julkisen hallinnon tekstit ovat pieni osa siitä tekstimassasta, jota Suomessa näinä aikoina tuotetaan. Suomen yli 450 kunnassa ja kymmenissä valtion virastoissa riittää tutkittavaa. Erään selvityksen mukaan esimerkiksi Kelalla on vuosittain 36 miljoonaa asiakaskontaktia, ja kaikkiin niistä liittyy jokin paperi. Julkishallinnon ja viranomaistoiminnan tutkiminen on muutenkin tähdellistä, ei vain sen takia, että tekstejä on paljon: viranomaistekstein vaikutetaan kansalaisten jokapäiväiseen elämään.

Merkittävää on se, että kaikki virkakirjoitukset toimivat myös performatiivisesti: ne esittävät ja tuottavat tekoja eli vaikuttavat ihmisten elämässä (ks. esim. Rojola – Laitinen 1998). Useimmat virkateksteistä ovat performatiivisia rajatummassakin merkityksessä, sillä niissä esitetään institutionaalinen tekijä, ne ovat totunnaisia ja tulevat teoiksi konventionaalisissa konteksteissa.

Esitämme tutkimuksessa myös miksi-kysymyksiä: Miksi tekstit, rekisterit ja tekstilajit ovat sellaisia kuin ovat? Miksi virkatyö ja -kulttuuri näyttäytyvät sellaisina kuin näyttäytyvät? Miksi virallisen kirjoituksen kielioppi on sellaista kun on? Yleisenä vastauksena näihin kysymyksiin tarjoamme juuri ”virallisen ideologiaa”. Virallisen ideologian mukaista on tehdä valinnat ja samalla valinnan mahdollisuus eli mahdollisuus vallankäyttöön näkymättömiksi. Osoitamme, että sekä teksteissä että työkulttuurissa on parantamisen varaa. Jos muutosten halutaan olevan perustavia, tekstien pintahuolto on ymmärrettävä vain oireiden hoidoksi, joka ei poista ”sairauden” syitä.

Laajana kehyksenä tutkimuksessamme on keskustelu virkakielen selkeydestä. Perimmäisenä halunamme on herättää kielitietoisuutta, sillä kieli on keskeinen tekijä arkisissa työaskareissa, tiedonmuodostamisessa, asioiden arvottamisessa, vallankäytössä ja yhteisöjen rakentumisessa. Niihin voidaan vaikuttaa kielellisiä valintoja analyyttisesti avaamalla. Kielellisistä valinnoista osa on tietoisia, osa tiedostamattomampia. Tietyissä työtehtävissä ja tietyssä kulttuuriympäristössä jotkut valinnoista luonnollistuvat eli tulevat itsestään selviksi niin, että kielenkäyttäjä ei enää havaitse valinnanvaraa. Samalla luonnollistuvat määrätynlaiset tavat tehdä työtä ja tarkastella todellisuutta. Pahimmillaan luonnollistuu kansalaisia alistava byrokratia asenteineen ja käytänteineen.

Tutkimuksemme on puheenvuoro yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa, osa yhteiskunnallista dialogia. Tutkimuksemme ei helppo vastaus eikä lopullinen ratkaisu – vaan harkittu, monikärkinen kysymys.

Palaa otsikoihin

Lähteet

Eggins, Suzanne 1994: An introduction to systemic functional linguistics. Pinter, London

Enkvist, Nils Erik 1975: Tekstilingvistiikan peruskäsitteitä. Gaudeamus, Helsinki.

Fairclough, Norman 1997: Miten media puhuu. Alkuteoksesta (1995) suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Vastapaino, Tampere.

Fowler, Roger 1996: On critical linguistics. – Text and practices. Readings in critical discourse analysis (toim. Carmen Rosa Caldes-Coulthard ja Malcolm Coulthard). Routledge, London and New York.

Goffman, Erving 1981: Forms of talk. Blackwell, Oxford.

Hakulinen, Auli – Karlsson, Fred – Vilkuna, Maria 1980: Suomen tekstilauseiden piirteitä. Kvantitatiivinen tutkimus. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos, Helsinki.

Halliday, M. A. K. 1978: Language as social semiotic. The social interpretation of language and meaning. Arnold, London.

Halliday, M. A. K. 1994: An introduction to functional grammar. Second edition. Arnold, London.

Halliday, M. A. K. 1996: Literacy and linguistics. A functional perspective. Literacy in society (toim. Ruqaiya Hasan ja Geoff Williams). Longman, London and New York.

Halliday, M. A. K. 1999: The notion of "context" in language education. Text and context in functional linguistics. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam / Philadelphia.

Halliday, M. A. K. – Hasan, Ruqayia 1976: Cohesion in English. Longman, London.

Heikkinen, Vesa 1999: Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. SKS, Helsinki.

Heikkinen, Vesa – Hiidenmaa, Pirjo 1999: Me ja muut tekstintutkijat.  Virittäjä 103.

Heikkinen, Vesa – Hiidenmaa, Pirjo – Tiililä, Ulla 2000: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, Helsinki.

Kalliokoski, Jyrki 1989: Ja. Rinnastus ja rinnastuskonjunktion käyttö. SKS, Helsinki.

Karlsson, Fred 1983: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Werner Söderström, Helsinki.

Karvonen, Pirjo 1995: Oppikirjateksti toimintana. SKS, Helsinki.

Koskenniemi, Kimmo 1983: Two-level morphology. A general computational model for word-form recognition and production. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos, Helsinki.

Rojola, Lea – Laitinen, Lea 1998: Keskusteluja performatiivisuudesta. Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta (toim. Lea Laitinen – Lea Rojola). SKS, Helsinki.

Sacks, Harvey – Schegloff, Emanuel – Jefferson, Gail 1974: A simplest systematics for the organisation of turn-taking for conversation. Language 50.

Saukkonen, Pauli 1984: Mistä tyyli syntyy? WSOY, Helsinki.

Tiililä, Ulla 2000: Lisäymmärrystä mediakulttuurin tutkimiseen.  Virittäjä 104.

Vološinov, Valentin 1990: Kielen dialogisuus. Marxismi ja kielifilosofia. Suomennos alkuteoksesta (1929), esipuhe ja selitykset Tapani Laine. Vastapaino, Tampere.

Wodak, Ruth 1995: Critical linguistics and critical discourse analysis. Handbook of pragmatics. Manual (toim. Jef Verschueren, Jan-Ola Östman ja Jan Blommaert). Longman, London and New York.


VESA HEIKKINEN, PIRJO HIIDENMAA JA ULLA TIILILÄ

Teksti perustuu Kielitieteen päivillä toukokuussa 2000 Oulussa esiteltyyn posteriin.

Palaa otsikoihin