Tietoa kielipolitiikasta, Suomen kielistä ja suomen sukukielistä, kielenkäytön lajeista, nimistöstä, eri kielimuodoista, kielen- ja nimistönhuollosta.

Suomen oikeinkirjoitus 1500-luvulla

Suomen kirjakielen historia alkaa 1540-luvulta, jolloin painettiin ensimmäiset suomenkieliset kirjat: Mikael Agricolan Abckiria (1543), Rucouskiria (1544) ja Se Wsi Testamenti (1548). Suomennoksissaan Agricola otti mallia lähdekieltensä ruotsin, saksan ja latinan oikeinkirjoituksesta. Näistä kolmesta vain latinalla oli jo tuohon aikaan vakiintunut ortografia eli oikeinkirjoitus. Niinpä Agricolan ja muiden 1500-luvun kirjoittajien teoksissa on suomen äännerakenteeseen  soveltumattomia kirjoitusasuja ja paljon horjuntaa: he merkitsivät toisaalta samaa äännettä eri kirjaimin ja toisaalta samalla kirjaimella eri äänteitä.

1500-luvun oikeinkirjoituskäytäntöjen kirjavuutta mutta myös yhtäläisyyksiä havainnollistaa seuraava katkelma ehtoollisen asetussanoista (1. Kor. 11:23–24) neljänä eri versiona, jotka ovat kaikki peräisin 1500-luvulta. Vain Agricolan versio on aikoinaan painettu, muut ovat säilyneet käsikirjoituksina. – Kursivoitu n-kirjain osoittaa kohtia, joihin 1500-luvun kirjoittaja on ajan tapaan merkinnyt n-kirjaimen asemesta viivan edeltävän vokaalin yläpuolelle. Pilkun asemesta 1500-luvulla on käytetty vinoviivaa, mutta lukemisen helpottamiseksi vinoviivat on tässä korvattu pilkuilla. Ylimmällä, kursivoidulla rivillä näkyy, kuinka Agricolan tekstiversio on luettu.

 Niin
sinä
yönä,
koska
hän
petettiin,
piti
hän
 yhden
 ANijn
sine
öne,
cosca
hen
petettijn,
piti
hen
 yhden
 UNijn
sine
öönä,
cosca
haen
petettin,
piti
hen
 ydhen
 W
Sinä
önä
iona
hän
petetti,
piti
hän
 
 ENijn
sijnä
önä
iona
hen
petettihin
piti
hen
 yden

 ehtoolisen,
jossa
hän
otti
leivän,


 
 AEctolisen,
iossa
hen
otti
leiuen,


 
 Uectolisen,
iossa
hen
otti
leiuen.


 
 Wechtolista,
josa
hän
otti
leiuen
hänen
pyhin
 kässihins
 Eectollisen
cussa
hen
otti
leijffuen


 

 kiitti
hänen
taivaallista
Isääns,

mursi

 Akijtti
henen
taiualista
Isens,

mursi,

 UKijtti
henen
taiualista
isens,

mursi
saen,
 Wkijtti
hänen
taiualista
Isäns
hyuästi siugnasi,
mursi,

 Ekitti
henen
taijuallista
isänsä
hyuestisiunaijsi
mursi
sen

 ja
annoi
 opetuslastens
ja
sanoi:
"Ottakaat

 Aia
annoi
 opetuslastens
ia
sanoi.
Ottacat

 Uia
annoij
 opetuslastens
ia
sanoij.
Ottacat

 Wia
annoi
 Opetuslapsillensa
ia
sanoi
Ottacat

 Eia
annoij
 henenopeslastens
ia
sanoij
Ottaka

 ja
syökäät,
tämä
on
minun
ruumiin,
joka
teidän
 Aia
söket,
teme
on
minun
Rumin,
ioca
teiden
 Uia
sökette,
teme
on
minun
rumin,
ioca
teiden
 Wia
sökätte,
tämä
on
minun
Rumin
joca
teidhen
 Eia
sokä
tämä
on
minun
Rumijn
ioka
teiden

 eδestän
ulosannetaan.
Se
tehkäätte
minun
muistokseni."
 Aedhesten
wlosannetan,Se
tehcketteminunmuistoxeni.
 Uedestenwlos annetan.Sentehketteminunmuistoxeni.
 Wedestän vlgosannetan,techkätteseminunmuistoxenj
 Eedestennävlwos annetahantechkättä
minunmuistoxi

A = Agricola 1549: Messu eli Herran Echtolinen
U = Upsalan käsikirja (käsikirjoitus)
W = Westhin koodeksi (käsikirjoitus)
E = E-teksti (käsikirjoitus)
 

Vokaaleissa huomiota kiinnittää muun muassa ä- ja e-äänteiden merkinnän kirjavuus, joka on peräisin ruotsin oikeinkirjoituksesta: henen isens ~ hänen  Jsäns, teme ~ tämä, teiden edestennä. Latinasta puolestaan on lainautunut vokaaliyhtymä ae, jota yksi kirjoittajista on käyttänyt sekä e- että ä-äänteen merkkinä: haen luetaan ”hän”, mutta saen luetaan ”sen”. -diftongin merkintä on tuottanut kirjoittajille vaikeuksia, ja yönä-muodossa he ovat käyttäneet diftongin merkkinä sekä yhtä että kahta ö:tä: ööne ~ önä; sen sijaan kirjoitusasu sokä (”syökää”) lienee vain kopioijan kirjoitusvirhe samoin kuin muoto opeslastens (po. opetuslastens).

Pitkää vokaalia on merkitty yleensä vain ensitavussa: nijn, kijtti. Tosin Agricolalta löytyy pitkä vokaali myös jälkitavusta petettijn. 1500-luvun teksteissä jälkitavujen vokaalin merkitsemiseen on tosin voinut vaikuttaa se, että silloinen kirjakieli pohjautui vahvasti lounaismurteisiin, joissa jälkitavujen pitkät vokaalit ääntyvätkin vain puolipitkinä. Esimerkkikatkelmissa näkyy myös sellaiset muodot kuin (s)sihins ja petettihin, joista ovat sittemmin kehittyneet pitkävokaaliset käsiins ja petettiin.

Joitakin konsonantteja on merkitty eri tavoin sen perusteella, onko seuraava äänne etu- vai takavokaali. K-äännettä on merkitty k-kirjaimella etuvokaalien edellä (kijtti, techkätte, söket) mutta c-kirjaimella takavokaalien edellä (ioca, cosca, ottacat). Kaksoiskonsonantteja on merkitty jo varsin säännöllisesti: tehckette, annetan, iossa, Opetuslapsillensa. Nykyteineillekin tuttu käytäntö on ks-äänneyhtymän merkitseminen x:llä, kuten sanassa muistoxeni. D-kirjaimella on merkitty δ-äännettä, joka on sittemmin kadonnut suomen kielestä melkein täydellisesti mutta jonka nykysuomalaiset tuntevat englannin kielestä (esim. sanassa this).