Tietoa kielipolitiikasta, Suomen kielistä ja suomen sukukielistä, kielenkäytön lajeista, nimistöstä, eri kielimuodoista, kielen- ja nimistönhuollosta.

Vanha uskonnollinen kieli

Suomea on tiettävästi käytetty jo 1400-luvulla eräissä kirkollisissa toimituksissa, ja papin tuli toistaa messussa esimerkiksi Isä meidän -rukous aina samoin sanoin suomeksi, jotta kansa oppi sen ulkoa. Keskiaikaista perua suomen sanastossa lienevät muun muassa sanat kirkko, luostari ja paasto sekä kirkollisten juhlapyhien nimitykset loppiainen, laskiainen ja pääsiäinen.

Koko vanhan kirjasuomen kauden (1543–1810) ajan suurin osa suomeksi julkaistusta kirjallisuudesta oli uskonnollista. Suomeksi julkaistiin koko Raamattu neljänä ja Uusi testamentti viitenä eri käännöksenä, liturgisia käsikirjoja ja messukirjoja, saarnakokoelmia eli postilloja sekä katekismuksia, rukouskirjoja ja virsikirjoja. Siksi uskonnollinen kieli ja kirjasuomi olivat pitkään käytännössä yksi ja sama kielimuoto, ja uskonnollisen kirjallisuuden kielenpiirteet levisivät muihinkin yhteyksiin.

Uskonnollinen sanasto laajenee

Kun uusille uskonnollisille käsitteille on tarvittu uusia suomenkielisiä sanoja, niitä on saatu kolmella tavalla. Ensinnäkin niitä on saatu jokapäiväisestä puhekielestä eli suomen murteista, kuten Agricolan aikana hengellistä pelastusta ilmaissut terve-sanue. Alun perin terve on merkinnyt konkreettisesti ’ehjää, kokonaista’. Uskonnollisessa käytössä sana on johdoksineen saanut uuden, erikoistuneen merkityksen: terveys ’pelastus’, tehdä terveeksi ’pelastaa’, terveellinen ’pelastuksen tuottava’.

Toiseksi uutta sanastoa on luotu tutuista sanoista johtamalla (pyhä > pyhyys) ja yhdistämällä ( seura + kunta > seurakunta). Kolmanneksi uutta uskonnollista sanastoa on saatu kääntämällä. Osa uudissanoista on ollut käännöslainoja, jotka on käännetty lähdekielestä sananmukaisesti (esim. opetuslapsi < saksan Lehrjunge), osa puolestaan merkityslainoja, joissa tutulle sanalle on annettu uusi merkitys (esim. kuuliainen, vrt. saksan gehorsam). Mekanismi on itse asiassa sama kuin suomen murteista lainattaessa.

Suomenkieliset teologiset termit ovat vakiintuneet vasta vähitellen vuosikymmenten ja -satojen mittaan. Leksikaalistumisprosessissa uudet yhdyssanat ja johdokset vakiintuvat käyttöyhteyksissään, niin että kielenkäyttäjät alkavat mieltää ne jakamattomiksi kokonaisuuksiksi. Näin on käynyt muun muassa ilmaukselle Jumalan palvel(l)us, jota vielä vanhan kirjasuomen kaudella on kirjoitettu sekä erilleen että yhteen; nykyään sana kirjoitetaan yhteen jumalanpalvelus.

Mikael Agricolan ja hänen aikalaistensa uskonnollinen sanasto on suurimmaksi osin edelleenkin käytössä. 1540-luvulta säilyneissä teksteissä tällaisia nykyäänkin käytettyjä sanoja ovat muun muassa armo, synti, iankaikkinenjumalallinen, ristiinnaulita ja rukoilla. Agricolan johdoksista eivät ole jääneet käyttöön esimerkiksi substantiivi huonollisuus ’alhaisuus, arvottomuus’ eikä verbi kirkkauttaa ’kirkastaa’.

Seuraavina vuosisatoina uskonnollinen sanasto on kasvanut ennen kaikkea johdoksin  ja yhdyssanoin. Esimerkiksi substantiivista pakana johdettiin adjektiivi pakanallinen ja substantiivi pakanuus, ja  substantiivi kirkko toimi joko määrite- tai perusosana lukemattomissa yhdyssanoissa, kuten kirkkoherra, kirkkolaki, kirkkovuosi, kirkonkirja; aamukirkko, kappelikirkko, tuomiokirkko. Lainaa latinasta olivat muun muassa sanat religio ’uskonto’ ja samaa merkitsevä religioni sekä pelagrim ~ pilagrim, jolle sepitettiin vasta 1800-luvulla omapohjainen vastine pyhiinvaeltaja.

Vahvoja kielikuvia, juurevaa pysyvyyttä

Yksi vanhan uskonnollisen kielen ominaispiirre on voimakas kuvallisuus. Etenkin 1600- ja 1700-lukujen postilloissa kristittyihin vedotaan ja heidän synnintuntoaan herätellään äärimmäisillä kielikuvilla:

[Tuomiopäivänä sekin syntinen] joca täsä mailmas wesipisarat ei silmistäns wuodanut ikänäns elicautenans, nijn itke ja parku että weri ynnä wesipisarat rumista myöden cuin carpalet norosinans alas juoxewat ja tiucuwat (Laurentius Petri 1656.)

se helwetin lindu Perkele joca on se kiljuwa Jalopeura, jolla myös aina Hänen Cappelins Kirkon wieresä on, tule ja tullen Tule, ja otta pois Siemenen ja Sanan sydämmestä, sillä muodolla, että hän cohta täyttä sydämmen jällens lihallisilla ajatuxilla ja culjetta ne ymbäri mailman (Johan Wegelius 1747.)

Kirkolliset toimitukset säilyivät hyvin samanlaisina vuosisadasta toiseen, ja yhtä lailla entisellään säilyi myös uskonnollinen kieli. Lähes koko Ruotsin vallan ajan se pysyi kaiken kirjallisen kielenkäytön esikuvana.

1700-luvun lopulla maallinen ja hengellinen kielenkäyttö alkoivat hiukan erkaantua toisistaan, kun Mynämäen kirkkoherra Aders Lizelius käytti vuosina 1775–1776 julkaisemassaan sanomalehdessä Suomenkielisiä Tieto-Sanomia modernimpaa oikeinkirjoitusta kuin vuoden 1776 raamatunsuomennoksessa. Varsinaisesti maallinen ja hengellinen kieli irtautuivat toisistaan vasta 1800-luvun puolella.

Lisää aiheesta

Mielikäinen, Aila 2014: Uskonnollisen suomen kielen kehitys Agricolasta nykypäivään. Teoksessa Sanaa tutkimassa. Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Toimittaneet Riikka Nissi & Aila Mielikäinen. S. 29–68. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.