Tietoa kielipolitiikasta, Suomen kielistä ja suomen sukukielistä, kielenkäytön lajeista, nimistöstä, eri kielimuodoista, kielen- ja nimistönhuollosta.

Ortografian kehitys 1800-luvun kirjasuomessa


1800-luvun kirjasuomen ortografia eli oikeinkirjoitus on vanhaan kirjasuomeen verrattuna jo paljon yksinkertaisempaa. Mutta etenkin grafeemit b, d, f, g, x ja z olivat tavallisempia kuin nykysuomessa.

Nykyistä ts-yhtymää merkittiin vielä tz:llä (hyvin harvoin myös pelkällä z:llä), ks-yhtymää x:llä. f oli nykyistä tavallisempi etenkin ruotsalaisissa lainasanoissa, mutta raamatullisissa lainoissa vastaavaa äännettä merkittiin ph:lla.

b, d ja g olivat nykykieltä yleisempiä kaikissa lainasanoissa. Tosin aivan suomalaisissakin sanoissa nykyisiä mp-, nt- ja lt-yhtymiä merkittiin soinnillisemmin, samoin vahvankin asteen nk-yhtymää.

Palaa otsikoihin

Asteittainen muutos

Vanhaa ortografiaa esitti yksinkertaistettavaksi jo Carl Borg eräässä arkkiveisussaan (1807) ja Gustav Renvall väitöskirjassaan (1810–1811). Jaakko Juteini ja Carl Axel Gottlund innostuivat ajatuksista pian, mutta uudenlainen ortografia sai enemmän julkisuutta vasta Reinhold von Beckerin alettua julkaista Turun Wiikko-Sanomia vuonna 1820.

Uuden omaksuminen vei silti vielä aikaa – lopullisesti enimmät vanhat merkintätavat väistyivät vasta vuosisadan puolivälin jälkeen. Varhemmista yleisesityksistä saa tästä prosessista varsin yksioikoisen kuvan, mutta todellisuudessa varsin harvoissa aiemmin julkaistujen teosten uusintapainoksissakaan siirryttiin suoraan vanhasta uuteen ortografiaan, kuten Raamatun kielessä viimein tehtiin 1852–1853.

Useimmissa tapauksissa ortografia modernisoitui asteittain: uusissa teoksissa käytettiin vuosi vuodelta yhä vähemmän vanhoja merkintätapoja. Tämä pätee myös esimerkiksi vuosisadan puoleenväliin mennessä pitkälti vakiintuneeseen jälkitavujen pitkien vokaalien merkintään kahdella vokaalimerkillä.

Palaa otsikoihin

tz > ts, x > ks

Jo 1700-luvun lopulla tz :n rinnalle tullut ts alkoi yleistyä laajemmin vasta 1810-luvun lopulla, mutta jo 1820-luvulla tz alkoi olla harvinainen uusissa hengellisissä teoksissakin. Maallisessa kirjallisuudessa ts sai kamppailla asemasta murteellisen ht- ja tt-merkinnän kanssa aina 1830-luvulle, jonka kuluessa tz väistyi uusista uskonnollisistakin kirjoista.

Sen sijaan vasta 1810-luvun alusta käyttöön otettu ks ei Juteinin teoksia laajemmalle tällä vuosikymmenellä levinnyt, mutta 1820-luvulla ks yleistyi nopeasti maalliseen kirjallisuuteen. Hengellisestä kirjallisuudesta x ei väistynyt vielä 1830-luvullakaan, sillä Henrik Renqvist siirtyi käyttämään ks:ää vasta 1840-luvun alussa virsikirjankin merkinnän uusiuduttua.  Raamattuun ks  ja ts hyväksyttiin vasta 1852–1853.

Palaa otsikoihin

mb > mp, ld > lt, nd > nt, ng > nk

Siirtyminen nykyisen kaltaiseen mp, nt, lt- ja nk-merkintään käynnistyi sekin jo 1700-luvun lopulta, mutta Raamatun lisäksi myös Juteinin jäätyä tässä suhteessa vanhalle kannalle uusi merkintätapa alkoi kunnolla yleistyä vasta 1820-luvun alusta. Eri konsonanttiyhtymien kehitys eteni kuitenkin erilaiseen tahtiin.

mb-merkintä alkoi väistyä hengellisistäkin teoksista jo 1820-luvulla, mutta nk:n ja ng:n merkintä horjui joissain sanoissa maallisessakin kielessä vielä Raamatunkin siirryttyä uuteen merkintätapaan 1852–1853.  Vanhasta evangeliumi-sanan kirjoitusasusta luovuttiin Raamatussa tosin vasta 1896–1897.

Samalla luovuttiin myös f-äänteen ph-merkinnästä. Sitä tavattiin kuitenkin ulkomailla painetuissa Raamatuissa vielä 1900-luvun alkukymmenellä.

Palaa otsikoihin

ng ja d

Vanhan kirjasuomen lukuisista vieraista grafeemeista suomalaisten sanojen merkintään jäi vain kaksi. Nämä ovat ng ja d.

Omaa ääntämyksenmukaista merkkiään vaille  jääneen niin sanotun äng-äänteen (ηη) merkiksi vakiintui ng, siis nk-yhtymän heikossa asteessa. Toiseksi t:n heikon asteen merkintään jäi etenkin murteiden taistelun aikaan vastustettu d. Muut vieraat grafeemit jäivät vain lainasanoihin, sikäli kuin niidenkin merkintä ei ollut muuttunut suomalaisemmaksi.

Teksti: Petri Lauerma

Palaa otsikoihin