Tietoa kielipolitiikasta, Suomen kielistä ja suomen sukukielistä, kielenkäytön lajeista, nimistöstä, eri kielimuodoista, kielen- ja nimistönhuollosta.

Morfologian kehitys 1800-luvun kirjasuomessa


Vanha kirjasuomi pohjautui morfologialtaan eli muoto-opiltaan lähes yksinomaan länsimurteisiin. Vielä 1800-luvun alun kirjasuomessa inessiivi oli siksi vain yksinäis-s:llinen, monikon 3. persoonan imperfekti  ja konditionaali ainoastaan t-loppuinen, abessiivi tA-päätteinen (siis ta, ) , persoonapronominienkin akkusatiivi n-loppuinen ja monikon genetiivi käytännössä vain yksikkövartaloinen.

Palaa otsikoihin

Murteiden taistelu

Itämurteisia muotopiirteitä alkoi kirjasuomeen tulla laajemmin vasta varhaisnykysuomen kaudella 1810-luvulta alkaen. Tuolloinhan myös ortografia eli oikeinkirjoitus alkoi modernisoitua.

Juuri kirjasuomen d:n tarpeellisuudesta virinnyt keskustelu johti kiistelyyn eri murteiden edustuksesta kirjasuomessa. Lopulta se johti murteiden taisteluun eli itä- ja länsimurteiden edustajien väliseen kamppailuun kirjasuomen pohjasta ja tulevasta suunnasta.

Murteiden taistelu kesti neljännesvuosisadan: noin 1820–1845. Tuona aikana kirjasuomessa käytetyistä muotopiirteistäkin vain osa vakiintui kirjasuomeen.

Palaa otsikoihin

Inessiivi ja monikon 3. persoona

Juteinin teokset toivat geminaatallisen inessiivin (ssA) kirjasuomeen heti 1810-luvun alusta. Maalliseen kirjallisuuteen uusi pääte alkoi vakiintua jo 1820-luvulla. Uusissa hengellisessä kirjoissa lyhyt pääte oli tavallinen vielä 1830-luvulla, ja vasta 1840-luvun puoliväliä lähestyttäessä se alkoi lopullisesti väistyä, Raamatun kielestä tosin vasta vuosien 1852–1853 laitoksista, virsikirjasta vuonna 1854.

Monikon 3. persoonan vAt-päätteinen imperfekti ja konditionaali omaksuttiin maalliseenkin kirjallisuuteen hieman hitaammin, vaikka Juteini käytti 1810-luvun tuotannossaan näitäkin, tosin vanhojen muotojen rinnalla. Maallisesta kirjallisuudesta vanha pääte alkoi selvemmin väistyä jo 1830-luvulla. Hengellisestä kielestä tämä ei kadonnut vielä 1840-luvullakaan, Raamatustakin vasta 1862. Mitallisiin virsiin lyhyet muodot jäivät.

Palaa otsikoihin

Monikon 1. ja 2. persoona ja allatiivi

Monikon 1. ja 2. persoonan A -loppuiset verbimuodot ja n-loppuinen allatiivi alkoivat systemaattisemmin käytettyinä yleistyä kirjasuomeen vasta 1820-luvulta alkaen. Tosin ne eivät 1830-luvullakaan vakiintuneet kuin harvojen itäsuomalaisten kirjoittajien teoksiin.

1840-luvulla tällaisista muodoista oli enää jäljellä enimmäkseen vain leksikaalistuneita tai tietyissä asemissa käytettyjä jälkiä. Hengellisessä kielessä näitä päätevariantteja oli laajemmin käyttänyt lähinnä vain savolainen Renqvist. Myös Raamatun kielessä näiden käyttö jäi vähäiseksi, vaikka jonkin verran etenkin A-loppuisia monikon 1. ja 2. persoonan leksikaalistumia 1800-luvun hengelliseen kirjasuomeen oli periytynyt jo vanhasta kirjasuomesta.

Virsikirjaan monikon 1. ja 2. persoonan verbimuodot vakiintuivat e-loppuisiksi vuonna 1854. Sen sijaan n-loppuinen allatiiivi ei virsistä kokonaan väistynyt, kuten ei muustakaan runokielestä.

Palaa otsikoihin

Abessiivi

Geminaatallinen abessiivi alkoi tulla kirjasuomeen lähinnä pohjoisista murteista laajemmin vasta 1830-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä uusi pääte alkoi vakiintua maalliseen kirjallisuuteen, mutta yleistyminen hengelliseen kirjallisuuteen alkoi vasta kunnolla käynnistyä 1840-luvun lopulta alkaen.

Virsikirjaan geminaatallinen abessiivi tuli 1860. Seuraavien vuosikymmenten hengellisessä kirjallisuudessa yksinäis-t:llinen abessiivi alkoi olla jo harvinainen, mutta Raamattuun nykyinen pääte omaksuttiin vasta 1896–1897.

Palaa otsikoihin

Persoonapronominien akkusatiivit

Persoonapronominien t-päätteisistä akkusatiivimuodoista on geminaatallista abessiiviakin vähemmän tietoja 1820-luvulta, mutta 1830-luvun pohjoisten ja itäisten kielenkäyttäjien töissä uutta päätettä aletaan jo tavata. 1840-luvulla grammaatikotkin alkoivat huomioida tämän kieliopeissaan.

Yksikölliset t-akkusatiivit eivät kuitenkaan olleet yksinomaistuneet maalliseen kieleenkään edes 1870-luvulle tultaessa. Raamatun kieleen monikollisetkin t-akkusatiivit tulivat vasta 1878 muuttuakseen jälleen n-päätteisiksi 1896–1897. Yksikön pronominien t:lliset muodot alkoivat yleistyä hengelliseen kieleen vasta 1890-luvulla ja viralliseen raamatunkäännökseen nämä hyväksyttiin vasta 1911.

Palaa otsikoihin

Vaikuttavat murteet

Geminaatallisen inessiivin ja vAt-päätteisen monikon 3. persoonan imperfektin ja konditionaalin kaltaisia muotoja tavattiin muissakin kuin itämurteissa, etenkin monien varhaisten kielenkehittäjien arvostamissa perihämäläisissä murteissa. Tämä selittää näiden varhaisen ja nopean leviämisen kirjoitettuun kieleen.

Selvemmin ainoastaan itämurteille (tai vain osalle pohjalaismurteista) ominaiset muotopiirteet, kuten A-päätteinen monikon 1. ja 2. persoona, n-loppuinen allatiivi ja t-päätteinen akkusatiivi alkoivat sen sijaan yleistyä ainoastaan taustaltaan tai preferensseiltään itäsuomalaisten kirjoittajien kieleen vasta murteiden taistelun käynnistyttyä. Pohjoismurteiselle kirjallisuudelle tällaiset muodot jäivät t-akkusatiivia lukuun ottamatta vieraammiksi eivätkä ne alkaneet yleistyä.

Pohjoismurteinen kirjallisuus suodatti siis osan edellisistä itäisistä piirteistä pois tuoden samalla geminaatallisen abessiivin kirjakieleen. Myös lähes kaikissa muissa murteissa loppuheittoisten yksikön 2. persoonan possessiivisuffiksien ja konditionaalin yksikön 3. persoonan muotojen muuttumisessa i-loppuisiksi näkynee juuri pohjoisten murteiden ja näistä vaikutteita saaneiden kielenkehittäjien (kuten Elias Lönnrotin) vaikutus.

1800-luvulla vahva-asteiset monikon partitiivit jatkoivat väistymistään heikkoasteisten muotojen tieltä. Lisäksi yksikkövartaloisten monikon genetiivien rinnalle alkoivat yleistyä myös monikkovartaloiset muodot.

PETRI LAUERMA

Palaa otsikoihin