Kotimaisten kielten keskuksen lehtien, kirjojen ja muiden julkaisujen esittelyt sekä pääsy verkossa oleviin julkaisuihin.

Paikannimilevikkien taustoja

Paikannimien levikkejä selittävät monet syyt: luonnon- ja kulttuurimaantieteelliset syyt, asutushistoria ja asutusliikkeet, murre-erot ja nimeämismallit.

Paikannimen levikkiä selittävät usein sanastolliset tai luonnon- ja kulttuurimaantieteelliset tekijät. Sanastollisilla syillä tarkoitetaan sitä, että nimen levikki noudattaa nimeen sisältyvän appellatiivin levikkiä. Nimi on tunnettu sillä alueella, jolla sanakin – esimerkiksi tietyn murrealueen sana – tunnetaan. Murre-erot voivat siis selittää paikannimenkin levikkiä.

Luonnon- ja kulttuurimaantieteelliset syyt ovat toinen luonnollinen nimen levikin selittäjä. Tällöin nimi voidaan tuntea vain sillä alueella, jolla tietyt maantieteelliset olosuhteet sallivat nimen ja siihen sisältyvän sanan esiintymisen. Alueella on esimerkiksi esiinnyttävä tietynlaisia luonnon- tai kulttuuripaikkoja. Jos paikannimen levikki ei sitten näistä kahdesta ja toisiinsa myös kytkeytyvästä luonnollisesta syystä selity, on selitystä haettava muualta.

Nimeämismallit ovat keskeinen nimien levinnäisyyksiä selittävä tekijä. Kun nimen levikin selitystä haetaan nimeämismalleista, lähtökohtana on se, että nimien ja sanojen levikit eroavat toisistaan (Ainiala 2001, Ainiala 2007). Nimien levintään vaikuttavat usein eri syyt kuin sanojen levintään. Tämä johtuu siitä, että sanat ovat periaatteessa yhteisiä ilmaisuvälineitä, kun taas nimet ovat yksilöivinä ilmauksina sidoksissa kunkin kielenkäyttäjän elinympäristöön sekä yksilöinti- ja kommunikaatiotarpeisiin. Nimenmuodostus on aina ollut suurelta osin mallisidonnaista, analogista. (Kiviniemi 1977.) Mallisidonnaisuus on usein ainoa selitys levikille.

Nimeämismalleihin kytkeytyvät nimen levikin selittäjänä asutusliikkeet. Koska paikannimistö on systemaattista ja mallisidonnaista, se kulkeutuu ihmisten ja asutuksen mukana seudulta toiselta, kuten monesti muukin kulttuuriperintö (Kiviniemi 1973: 32, 36; Kiviniemi 1980: 329).

Kotiseudultaan uusille asuinseuduille lähteneet asuttajat ovat usein ottaneet viemisekseen myös nimistöä. Uudella asuinseudulla he ovat antaneet tärkeille paikoille täsmälleen tai likipitäen samanlaisia nimiä kuin kotiseudullaankin käyttivät, mikäli näillä paikoilla ei entuudestaan ole ollut nimiä. Tästä syystä paikannimien leviämissuunnat kertovat paljon myös asutuksen ja ennen kaikkea varhaisen asutuksen leviämissuunnista.

Suomessa etenkin eränimistö, erämaiden nimistö, kertoo paljon liikkuvien ihmisten, eränkävijöiden, ja myös asutuksen reiteistä. Suomessa on maan varhimmin asutuilla vaurailla seuduilla, Lounais-Suomessa, Hämeessä ja Karjalassa, harjoitettu eränkäyntiä. Tämä tarkoitti sitä, että näiden seutujen asukkailla oli laajoja, usein kaukaisiakin erämaita Sisä-Suomessa, joilla käytiin säännöllisesti erä- ja pyyntimatkoilla. Erämaat olivat asumattomia, vapaasti hyödynnettäviä maita. Eränkävijät metsästivät ja muun muassa hankkivat arvokkaita turkiksia myyntiin. Eränkäynti alkoi jo esihistoriallisena aikana ja jatkui 1500-luvulle asti. Eränkävijät myös asuttivat erämaita, sillä osa heistä jäi pysyvästi asumaan erämaille.

Eränkäynti on jättänyt selvät jälkensä nimistöön. Eränkävijät nimesivät uusien, entisestään asumattomien ja samalla tietenkin myös nimettömien seutujen paikkoja sellaisilla nimillä, joita kotiseudultaan tunsivat. Koska erämaiden maisema oli entuudestaan nimeämätöntä, oli nimeämisen tarve suuri, ja uudet nimet ja nimi-innovaatiot pääsivät seuduilla leviämään. (Kiviniemi 1973: 32; Kiviniemi 1976: 54B55.) Nimeämistarve on luonnollisesti keskeinen käsite selvitettäessä nimen leviämistä: kun nimeämistarve on ollut suuri, nimen tai nimielementin leviämiselle on ollut hyvät edellytykset.