Kotimaisten kielten keskuksen lehtien, kirjojen ja muiden julkaisujen esittelyt sekä pääsy verkossa oleviin julkaisuihin.

Nimiarkiston edeltäjät

Suomen paikannimien kerääminen oli ennen vuotta 1915 lähinnä kolmen yhteisön varassa. Nämä olivat Suomen Muinaismuistoyhdistys, Suomalais-ugrilainen Seura ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ensimmäisen ehdotuksen paikannimien tallentamiseksi teki ylioppilas Antti Lönnbohm vuonna 1876 vastaperustettuun Kotikielen Seuraan, mutta ensimmäisen varsinaisiin käytännön tuloksiin johtaneen keruuohjelman julkaisi Suomen Muinaismuistoyhdistys vuonna 1878. Keruun tavoitteena oli tallentaa etupäässä erikoisia, kansanperinteen kannalta arvokkaita nimiä, sisällöltään hämärtyneitä nimiä sekä sellaisia nimiä, jotka voisivat valaista muinaisia oloja tai joihin liittyi esimerkiksi asutushistoriaa valaiseva tarina.

Professori E. N. Setälän vuonna 1907 Suomalais-ugrilaisessa Seurassa esittämän paikannimien keruuohjelman tavoitteena puolestaan oli kerätä nimiä kaikilta niiltä alueilta, joilla oli asunut tai tuolloin asui suomalais-ugrilaisia kansoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla ei ollut varsinaista keruuohjelmaa mutta sekin keräsi nimiä 1900-luvun alussa muun keräystoimintansa ohella.

1915–1950 Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta

Nimiarkiston varhaisin edeltäjä oli Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta, jonka syntyyn olivat ensi sijassa vaikuttaneet historiantutkijain tarpeet. Toimikunta asetti tavoitteet järjestelmälliselle paikannimien kenttäkeruulle.

Keruutyölle nähtiin sekä tieteellinen että käytännöllinen merkitys. Kerätyllä nimiaineistolla oli tärkeä arvo niin asutusvaiheiden selvittäjänä kuin kielihistorian ja nimenannon valaisijana. Tutkimuksen kautta saataisiin myös oikaistua väärät, käytäntöön päässeet nimimuodot.

Toimikuntaan kuului aluksi edustajat seitsemästä seurasta: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalais-ugrilainen Seura, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Historiallinen Seura, Kotikielen Seura ja Suomen kotiseutututkimuksen keskusvaliolautakunta.  Myöhemmin edustajat saatiin myös Suomen Maantieteellisestä Seurasta, Suomen Tiedeseurasta ja Sanakirjasäätiöstä.

1951–1958 Sanakirjasäätiön paikannimijaosto

Paikannimitoimikunnan työtä jatkoi Sanakirjasäätiön yhteyteen perustettu paikannimijaosto. Jaoston tehtävänä oli saada nimistönkeruu etenemään tehokkaammin.

Vuodesta 1957 lähtien paikannimijaoston toiminta laajeni. Paikannimien keruun rinnalle tulivat myös henkilönnimien ja muiden nimien keruu, asiakirjanimien poiminta ja nimistönhuolto.

1959–1966 Sanakirjasäätiön nimistöjaos

Vuonna 1959 tarkennettiin nimi Sanakirjasäätiön nimistöjaokseksi, koska kokoelmat olivat laajentuneet käsittämään myös muita kuin paikannimiaineistoja. Arkistonjohtajana toimi professori Viljo Nissilä aina Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamiseen saakka.

1967–1976 Suomen nimiarkiston säätiö

Joulukuun 28. päivä 1967 Suomen nimiarkiston säätiön perustaminen sai oikeusministeriössä virallisen vahvistuksen. Syy uuden säätiön perustamiseen oli siinä, että Sanakirjasäätiön nimistöjaoksen työntekijämäärä oli kasvanut miltei itse Sanakirjasäätiön silloisen työntekijämäärän suuruiseksi ja sen tehtävät olivat lisääntyneet ja monipuolistuneet.

1976–1993 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Nimitoimisto

1.3.1976 aloitti toimintansa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, johon koottiin eri organisaatioissa toimineet suomen ja ruotsin kielen hankkeet. Nimiarkiston työtä jatkettiin nyt Nimitoimistossa, jonka toimistopäällikkönä toimi Eeva Maria Närhi.

1994 Nimiarkisto

Vuoden 1994 alusta organisoitiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tehtävät uudelleen, jolloin nimistöntutkimus, nimistönhuolto ja Nimiarkisto erotettiin toisistaan. Organisatorisesti Nimiarkisto on sen jälkeen kuulunut eri osastoihin ja yksiköihin.

Nimiarkiston edeltäjien pöytäkirjoja. Kuva: Kotuksen arkisto.
Nimiarkiston edeltäjien pöytäkirjoja. Kuva: Kotuksen arkisto.

Edellinen | Seuraava sivu