Romanikieli

Romani kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaisen haaran indoarjalaiseen alaryhmään. Se on yksi niistä Intian kielistä, joita Intiasta lähteneet kiertelevät ryhmät puhuvat Intian ulkopuolella. Romania on keskiajalta lähtien ainoana indoarjalaisista kielistä puhuttu yksinomaan Euroopassa (ROMANI Project Manchester 2006a.) Romanien luultiin pitkään olleen lähtöisin joko Vähästä-Aasiasta tai Egyptistä. Romanin intialainen alkuperä varmistui 1700-luvun loppupuolella useiden tutkijoiden vaihdettua ajatuksia ja muistiinpanoja maailman eri kielistä. Löydön julkisti lopulta Hallen yliopiston professori Johann Rüdiger huhtikuussa 1777.

Romanin kantamuotona pidetään ns. protoromania, jonka oletetaan  muotoutuneen Keski-Intiassa (alkuaan Turner 1926) eikä aiempien käsitysten mukaisesti Luoteis-Intiassa. Protoromani on rekonstruktio, joka  perustuu vanhoihin indoarjalaisiin prototyyppeihin ja niistä kehittyneisiin uusindoarjalaisiin kieliin sekä niiden vertailuun nykyisten romanikielen murteiden samankantaisiin muotoihin (Matras 2002: 18–19).

Kontakti Bysantin ajan kreikan kanssa vaikutti suuresti romanikielen sanastoon, ääntämykseen ja morfosyntaksiin. Kielikontaktin vaikutuksesta kehittynyttä kielimuotoja kutsutaan varhaisromaniksi. Kielimuodon kehitys ajoitetaan 9. vuosisadalle ajanlaskumme alusta.

Romanikielen katsotaan jakautuvan useisiin murteisiin, vaikka niiden pitäminen saman kielen murteina ei keskinäisen ymmärrettävyyden kriteerin valossa olekaan täysin yksiselitteistä (esim. Acton 1974: 55; Bakker ja Kyuchukov 2000: 70–72; Pirttisaari 2002: 20).  Romanimurteiden luokituksella on pitkät perinteet aina Miklosichista (1872–80) alkaen. Gilliat-Smith (1915) loi vaikutusvaltaisen jaon valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin. Matras (2002: 6–13) jakaa romanimurteet neljään pääryhmään: pohjoisiin murteisiin, Balkanin romanimurteisiin, valakialaisiin ja keskisiin murteisiin.  'Pohjoinen' ei viittaa kirjaimellisesti maantieteeseen, koska pohjoisia murteita puhutaan Pohjois-Euroopan lisäksi myös Länsi-Euroopassa ja Euroopan aivan eteläisimmissä osissa.

Suomen romani lukeutuu pohjoisten murteiden ns. luoteiseen ryhmään, jonka historiallisena keskuksena saksankieliset alueet ovat. Suomessa romania on puhuttu noin 450 vuotta. Ensimmäinen maininta romaneista tulosta Suomeen löytyy Ahvenanmaalta Kastelholman tileistä vuodelta 1559 (Vehmas 1961: 52).  

Suomen romani on muuttunut paljon niiden 450 vuoden aikana, jolloin sitä on maassamme puhuttu.  Varsinkin ääntämys ja syntaksi ovat suomalaistuneet, kielessä on runsaasti käännöslainoja ja morfologiakin on muuttunut jonkin verran (Valtonen 1967: 96).  Eurooppalaisista kontaktikielistä germaanisten ja skandinaavisten kielten – erityisesti ruotsin – vaikutus Suomen romaniin on ollut vahva (Valtonen 1966,1979).  Suomen sanastollinen vaikutus on sen sijaan ollut selvästi ruotsia vähäisempää, ehkä juuri romanin salakieliluonteen vuoksi (Valtonen 1968: 241–254; Sammallahti 1972: 31–32).

Tiedetään, että attritiota on esiintynyt jo varhain, vaikka varsinaisesti kielen käyttö alkoikin vähentyä nopeasti vasta toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskunnallisten muutosten – maatalouden koneellistumisen ja urbanisaation – myötä, jolloin romanien perinteisillä ammateilla ei enää ollut entisenlaista merkitystä ja asumismuodot muuttuivat (esim. Vehmas 1961; Kopsa-Schön 1996: 44; Granqvist 2001a; ammateista esim. Koivisto 1992).

Aktiivinen kielenhuolto ja voimakkaat pyrkimykset kielen säilyttämiseksi ja kehittämiseksi kirjakieleksi alkoivat 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, jolloin kielen käytön vähenemisestä alettiin olla huolissaan. Opetusministeriön Mustalaiskielen ortografiakomitean tehtävistä yksi oli laatia romanikielelle helppolukuinen ortografia ja sen pohjalta normatiivi sanasto (1971). Kielen standardisointiin ja  revitalisaatioon on kytkeytynyt Suomessakin purismi, joka on ilmennyt muun muassa läpinäkyvimpien lainasanojen välttämisenä etenkin kirjallisessa tuotannossa.

Olennaisena osana kielen säilyttämispyrkimyksiä on ollut opetus. 1970-luvulla alettiin romaniväestölle järjestää kursseja, joiden yhtenä oppiaineena romanikieli oli  (Koivisto 2003: 18). Romanikielen peruskoulu-opetus aloitettiin 1980-luvun alkupuolella kerholuonteisena. Vuodesta 1989 lähtien romanikulttuuria ja -kieltä on opetettu laajemmin peruskouluissa.

Romani on elänyt lähinnä yhteisön puhuttuna perhe- ja salakielenä (Valtonen 1968: 241). Viime vuosikymmenten aikana se on saanut julkisempaakin käyttöä opetuksen, kirkon, hallinnon ja median kielenä.  Suomen romanin oma kirjallinen traditio on ilmiönä melko uusi ja monessa mielessä rajoitettu, vaikka pyrkimyksiä romanien omaan kirjalliseen tuotantoon on nähtävissä jo 1800-luvun lopulta. Lähes kaikki romanikielinen kirjallinen materiaali on tuotettu nimenomaan opetuksen  tarpeisiin ja hengelliseen käyttöön.  

KIRJALLISUUS

Acton, Thomas 1974.  Gypsy politics and social change. The development of ethnic ideology and pressure politics among British Gypsies from Victorian reformism to Romany nationalism. London: Routledge & Kegan Paul.

Bakker, Peter & Hristo Kyuchukov (toim.) 2000. What is the Romani language? Centre de recherches tsiganes. Hertfordshire: University of Hertfordshire Press.

Gilliat-Smith, B.  J. 1915. A report on the Gypsy tribes of North East Bulgaria.  JGLS, new series, 9: 1-54.

Granqvist, Kimmo 2001a. Suomen romanikieli. Kielikello 1: 4–8.

Hancock, Ian  (toim.) 1979. Romani Sociolinguistics. International Journal of the Sociology of Language 19. The Hague: Mouton.

Kimmo Granqvist 2007