Nimiarkiston historia

Nimiarkiston historian voi katsoa alkavan vuodesta 1915, vaikka vanhimmat kokoelmat ovat peräisin jo 1800-luvun lopulta. Nimiarkiston edeltäjiä ovat olleet Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta 1915–1950, Sanakirjasäätiön paikannimijaosto 1951–1958, Sanakirjasäätiön nimistöjaos 1959–1966, Suomen nimiarkiston säätiö 1967–1976 ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimitoimisto 1976–1993.

Ensimmäisen ehdotuksen paikannimistön tallentamiseksi teki O. A. F. Lönnbohm Kotikielen seurassa 1876. Varsinaisiin käytännön tuloksiin johtaneen keruuohjelman julkaisi Muinaismuisto-yhtiö kaksi vuotta myöhemmin. Keruun avulla pyrittiin saamaan talteen lähinnä erikoisia, sisällöltään hämärtyneitä nimiä sekä sellaisia nimiä, jotka voisivat valaista muinaisia oloja tai joihin liittyi esimerkiksi asutushistoriaa valaiseva tarina. Tavallisten nimien – Mattilat, Pekkalat, Rantaniityt – keräämistä ei pidetty tarpeellisena.

Myös Suomalais-Ugrilaisella Seuralla ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla oli 1900-luvun alussa omia paikannimien keruuhankkeita. Vasta vuonna 1915, jolloin useat tieteelliset seurat päättivät yhdistää voimansa ja perustivat paikannimitoimikunnan, alkoi paikannimien systemaattinen keruu. Keruun kohteeksi hyväksyttiin koko paikannimistö, niin luonnonpaikkojen kuin talojen, kylien ja viljelysmaidenkin nimet, niin harvinaista sanastoa tai tarinaperinnettä sisältävät nimet kuin Kotopellot, Rantalat ja Riihimäetkin.

Vuodesta 1957 lähtien toiminta laajeni, ja paikannimien keruun rinnalle tulivat myös henkilönnimien ja muiden nimien keruu, asiakirjanimien poiminta ja nimistönhuolto. Vuoden 1994 alusta nimistöntutkimus  ja nimistönhuolto  erotettiin arkistosta. Nimiarkiston nykyisiä tehtäviä ovat mm. kokoelmien arkistointi ja systemointi, erilaisten hakemistojen laadinta, arkiston tietopalvelu ja arkistoon kuuluvan nimistökirjaston hoito. Arkisto osallistuu myös tutkimuskeskuksen nimistöhankkeisiin.