FinDiaSyn – taustaa

Murteiden tutkimus on sadan viime vuoden aikana niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa rajoittunut lähinnä äänne- ja muotorakenteen ilmiöihin ja sanastoon. Murteiden lauserakenne on jäänyt taustalle. FinDiaSyn-hanke pyrkii paikkaamaan puutteita suomen lauseopillisten ilmiöiden alueellista vaihtelua koskevassa tiedossa.

Puhutusta suomesta on 1900-luvun loppupuolella tehty dialektologisia, sosiolingvistisiä ja vuorovaikutusta koskevia empiirisiä tutkimuksia. Murteiden lauseopillinen tutkimus alkoi 1800-luvun lopulla Setälän kuvauksesta (1883), jonka mallia seurasivat pian monet muut.

Setälän ja hänen seuraajiensa ansiosta nykytutkimuksella on useista lauseopillisista ilmiöistä melko hyvä vaikkakaan ei täydellinen kuva ajalta ennen laajempaa yleiskielen vaikutusta. Varhaisten murrelauseoppien jälkeen valtaan nousi fonologinen, morfologinen ja leksikografinen työ sekä laajamittainen murreaineistojen keruu (Korhonen 1986).

1990-luvun viimeisinä vuosikymmeninä perinteinen dialektologia antoi tietä labovilaiselle variaationtutkimukselle, joka nosti esiin uusia kysymyksiä mutta keskittyi samaan tapaan fonologisiin ja morfologisiin piirteisiin (Juusela 1994). Yksittäisiä tutkimuksia on tosin tehty esimerkiksi sanajärjestyksestä (Lindén), kiellosta (Savijärvi) ja referoinnista (Kuiri).

1970–80-luvun kunnianhimoinen hanke oli Lauseopin arkisto, kieliopillisesti koodattu murrepuheaineisto. Siihen perustuvassa Ikolan ym. (1989) kvantitatiivisessa tutkimuksessa oli keskeisenä näkökulmana kirjoitetun yleiskielen ja murrepuheen ero yhdyslauseissa ja infiniittisissä rakenteissa.

1990-luvun alussa nousi kieliopillistumisteorian mukana laaja kiinnostus kieliopillisten rakenteiden diakroniseen taustaan, ja tässä murreaineistot olivat korvaamaton lähtökohta (esim. Laitinen 1992, Forsberg 1998, 2003, Herlin 1997, Leino 2003). Merkittävä alku oli Laitisen tutkimus (1992), jossa muun muassa osoitetaan modaalisten ilmiöiden syntaksissa ja semantiikassa selvä maantieteellinen jakauma.

Toisaalta Suomen nykytutkimuksessa on vahva vuorovaikutuslingvistiikan (mukaan lukien keskusteluntutkimuksen) traditio. Monet tämän linjan edustajat ovat käsitelleet lauseoppia, muun muassa Duvallon (esim. 2006), Helasvuo (esim. 2001) ja Laury (1997). Suuntauksen tulokset näkyvät hyvin myös Isossa suomen kieliopissa (2004). Vuorovaikutuslingvistiikassa on keskitytty puhuttuun kieleen sinänsä pikemmin kuin sen murre-eroihin, mutta myös kiinnostus paikallisiin vuorovaikutuskäytänteisiin on viime aikoina lisääntynyt.

Vaikka puhutun kielen tutkimus on ollut vilkasta, murteiden syntaktisten ilmiöiden tuntemuksessa on aukkoja. On kyllä tehty havaintoja ja oletuksia monien konstruktioiden muodon ja käytön maantieteellisestä jakaumasta, mutta systemaattinen tutkimus tästä vaihtelusta ja sen teoreettisista seurauksista on ollut vähäistä. Lisäksi tutkimuksen keskiössä ovat olleet joko diakroninen kehitys tai puhutun kielen luonne itsessään, ei niinkään itse syntaktinen kuvaus tai lähikonstruktioiden keskinäisten syntaktisten suhteiden systemaattinen tarkastelu. Findiasyn aloittaa tämän aukon paikkaamisen. Kiinnostus murresyntaksiin on muuallakin suurta, joten ajoitus on paras mahdollinen: tutkijoilla on ainutlaatuinen tilaisuus yhteistyöhön ja synergiaan.