Vanhan kirjakielen päivät 6.–7. syyskuuta 2007, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki – abstraktit

Forsman Svensson, Pirkko ja Eerikäinen, Johanna: Vvks (= Virtuaalinen vanha kirjasuomi) – vanhinta kirjasuomea itseohjautuvaan opiskeluun ja omaksi iloksi

Esittelemme seminaarissa digitaalisen Vvks-aineiston, jota kokeiltiin kevätlukukaudella Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa Kirjasuomi 2007-kurssin vanhan kirjasuomen osiossa. Aineistoa on työstänyt digitaaliseen muotoon laitoksen opiskelija Johanna Eerikäinen syksystä 2006 lähtien. Tähän työhön suomen kielen laitos myönsi Johannalle hankerahaa tuntipohjaiseen työskentelyyn ensin syksyksi 2006 ja uudelleen kevääksi/kesäksi 2007. Hankkeemme ei ole saanut rahoitusta ulkopuolisilta tahoilta, vaikka hakemuksia lähti vuoden aikana viidelle mahdolliselle myöntäjälle (Koneen Säätiö, Suomen Kulttuurirahasto, TSV:n 100-vuotisrahasto, Emil Aaltosen säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto, joka tiedottaa apurahojen saajista vasta alkusyksystä). En tullut maininneeksi hakemuksissani hankkeen ajankohtaisuutta Agricolan juhlavuoden kannalta.

 

Vvks-aineiston pohjana on v. 1988-89 Uumajan yliopiston suomen laitoksen oppimateriaaliksi laatimani A4-muotoinen oppikirjasarja Vanhinta kirjasuomea, joka esittelee 1500- ja 1600-luvun tekstejä. On itsestään selvää, että Agricola on aineistossa runsaasti edusteilla – sekä lukuteksteinä että harjoitusten pohjateksteinä – mistä syystä digitaalisen Vvks-aineiston esittely sopii hyvin Kotuksen seminaarin aiheisiin. Alkuperäisessä kirjasarjassa on kolme valmista osaa: 1) Katsaus 1500- ja 1600-luvun kirjallisuuteen sekä tekstinäytteitä; 2) Katsaus vanhan kirjasuomen ortografiaan ja tekstikommentaari; 3) 1500- ja 1600-luvun äänne- ja muoto-oppia. Sarjan neljäs osa, joka käsittelee lauseoppia lähinnä 1600-luvun tekstien pohjalta, oli kevääseen 2007 asti raakile, jota olen kesän aikana päivittänyt perusteellisesti.

 

Vvks:n tekstinäytteet on jaettu aiheittaisiksi kokonaisuuksiksi (esim. uskonnollinen proosa, lakikieli, lyriikka). Kukin näyte on omana sivunaan, ja viittaukset tekstiosasta selityksiin ovat yläviitteinä selitettävän sanan tai kohdan jäljessä (juokseva numerointi kappaleittain). Numeroa klikkaamalla avautuu selitys kyseiseen kohtaan. Usein selitys sisältää numeron tai on pelkkä numero; numerot ohjaavat lukijan kielioppiosioon – äänne- ja muoto-oppiin (luvut 1-23) sekä lauseoppiin (luvut 24-40) – josta löytyy lisää tietoa kyseisestä aiheesta. Kieliopin luvut ovat kukin omana sivunaan, joten käyttäjä voi halutessaan lukea kerralla kokonaisen luvun. Sisällysluettelostakin pääsee suorilla linkeillä kieliopin lukuihin, joten niitä voi lukea myös itsenäisesti tarvitsematta samalla lukea tekstinäytteitä.

 

Kesän 2007 aikana Vvks-aineistoon liitettiin itsenäinen Harjoituksia-osio ratkaisuineen; osiossa on runsaat 50 vanhan kirjakielen eri osa-alueita käsittelevää harjoitusta. Suuri osa on Laila Lehikoisen kursseilleen laatimia ja löytyy 1980-luvun opetusmonisteesta Kirjasuomen historiaa tai Laila Lehikoisen ja Silva Kiurun oppikirjasta Kirjasuomen kehitys (tekijät ovat antaneet luvan hyödyntää harjoituksia). Vvks-aineistoon perustuvat harjoitukset ovat tietenkin minun käsialaani. Kaikkiin harjoituksiin olen itse laatinut ratkaisut, ja Johanna on kirjoittanut harjoituksiin tarvittavat pohjatekstit monisteista ja kirjasta. Aiemmin laadittujen harjoitusten ja niihin kuuluvien erillisten pohjatekstien hyödyntämisessä on tärkeä pedagoginen puoli: Vvks:n tekstinäytteiden ongelmat ja kielioppi on selitetty linkeissä. joten muihin teksteihin perustuvassa harjoitusosiossa opiskelija joutuu soveltamaan Vvks:sta oppimaansa.

 

Esittelen lyhyesti Vvks-aineiston vaiheet ja sisällön kalvoilla tai PowerPointilla, verkkoversion esittelystä vastaa paljolti Johanna. Mahdollisiin kysymyksiin vastaamme yhdessä.

Artikkeli

Pirkko Forsman Svensson ja Johanna Eerikäinen, Helsingin yliopisto

 

Palaa otsikoihin

Habicht, Külli, Valve-Liivi Kingisepp, Pille Penjam ja Külli Prillop: Mistä kertovat suomen ja viron vanhojen tekstien kollokaatiot

Esitelmässämme käsittelemme kollokaatioilmiöitä sekä viron että suomen kirjakielen kehityshistorian kannalta olennaisissa teksteissä. Tutkimme kollokaatioesimerkkejä viron puolelta Heinrich Stahlin (1600(?)–1657) ja suomen puolelta Mikael Agricolan (1510(?)–1557) kielenkäytön perusteella. Molemmat miehet ovat oman kirjakielensä perustajia sekä kirkollisen kirjakielen edustajia, joiden teokset loivat omana aikanaan vahvan tradition.

 

Kollokaatiolla tarkoitetaan kahden tai useamman sanan luonnollista ja konventionaalista taipumusta esiintyä vierekkäin useammin kuin olisi satunnaisesti odotettavissa. Ilmiö on erittäin hyvin havaittavissa korpusteksteissä, joista olemmekin hakeneet sanojen aeg(aika), inimene (ihminen), sõna (sana) ja rahvas (kansa) yhteydessä esiintyviä kollokaatioita. Näiden taajakäyttöisten substantiivien perusteella haluamme verrata, minkälaisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kirjaviron ja kirjasuomen alkuvaiheiden kollokaatioissa ilmenee. Kollokaatioita lähestymme sekä leksikaalisesta että kieliopillisesta näkökulmasta eli tarkkailemme tutkittavien sanojen funktioita sekä leksikaalisissa että kieliopillisissa äyttöympäristöissä.

 

Olennaisena lähtökohtana on sanojen yhdessä esiintymisen taajuus. Analysoimme vain sellaisia tapauksia, jotka esiintyvät tutkittavissa teksteissä enemmän kuin kolme kertaa ja jotka ovat kieliopillisesti korrekteja sekä leksikaalisesti sisällöllisiä yhtymiä.

 

Haluamme verrata, ilmeneekö suomen ja viron kirjakielten alkuvaiheiden teksteissä yllä mainittujen kollokaatioiden kannalta erilaisuuksia, ja pohtia sitä, mistä ne johtuvat.

Külli Habicht, Valve-Liivi Kingisepp, Pille Penjam ja Külli Prillop, Tarton yliopisto


Palaa otsikoihin

Heininen, Simo: Agricolan kielitaidosta

Tarkoitukseni on lyhyesti esitellä niitä muita kieliä, joita Agricola osasi:
latina, ruotsi, saksa ja kreikka sekä kartoittaa sitä materiaalia, jota
häneltä näillä kielillä on säilynyt.

Simo Heininen, Helsingin yliopisto

Palaa otsikoihin

Helin, Irmeli: Finnon virsikirjan käännösstrategiat

Jaakko Finnon vuonna 1583 ilmestyneessä ensimmäisessä suomalaisessa virsikirjassa on 27 saksasta suomennettua virttä, jotka kaikki ovat säilyneet sekä saksalaisissa että suomalaisissa virsikirjoissa meidän päiviimme asti.

 

Tarkoitukseni on tutkia,miten 1900-luvun käännöstieteen teorioiden esittelemät käännösstrategiat toteutuvat 1500-luvun virsikirjan suomennoksissa. Koska kaikki korpuksen virret ovat edelleen käytössä, on mielenkiintoista verrata, liikkuvatko suomentajat nykyään lähempänä alkutekstiä kuin 1500-luvulla. Saksalaisiin virsiin on vuosisatojen mittaan tehty vain kielen rakenteen ja kirjoitustapojen muutosten vaatimia korjauksia, kun taas Finnon virsikirjan virsiä on uudistettu paljon rankemmin.

 

Tässä alustuksessa käsittelen kuitenkin lähinnä 1500-luvun virsisuomennosten suhdessa saksalaisiin lähtöteksteihinsä käännöstieteen näkökulmasta. Alustus on osa laajaa kokonaisuutta, jossa tarkastelen yhteiskunnan, erityisesti yhteisöllisyyden käsitesisällön muutosten vaikutusta vanhojen virsien modifikaatioihin ja uudelleenkäännöksiin.

Irmeli Helin,Helsingin yliopisto, Käännöstieteen laitos

Palaa otsikoihin

Häkkinen, Kaisa: Tautinen juttu: Taudit ja tautien nimet Mikael Agricolan teoksissa

Ihmiskunnan ja samalla tautien historiassa on ollut kaksi suurta murrosvaihetta: maanviljelyn aloittaminen ja teollistuminen. Maanviljelys on luonut edellytykset elintarvikekaupalle ja pysyvälle, tiiviille asutukselle. Teollistuminen ja tekniikan kehitys on antanut puitteet maailmanlaajuisille kauppa- ja talousjärjestelmille ja globaalille liikkuvuudelle, joiden myötä koko maailma on verkottunut yhdeksi suureksi yhteisöksi. Nykyaikaisen lääketieteen historia on alkanut vasta 1800-luvulta, mutta muun kehityksen myötä myös lääketiede on edistynyt huimasti runsaan sadan vuoden aikana.

 

Ennen maanviljelyn aloittamista tauteihin liittyneet ongelmat olivat paikallisia. Laajoja epidemioita ei voinut syntyä, koska pienet ihmisryhmät eivät olleet tiiviissä kosketuksissa keskenään. Tauteja suuremman terveysriskin muodostivat onnettomuudet, taistelut ja ravinnon puute. Väkimäärä pysyi pienenä, koska ihmisten keskimääräinen elinikä oli lyhyt.

 

Maanviljelyn ja karjanhoidon myötä ihmisten ja eläinten yhteiselo tiivistyi, väestömäärä kasvoi ja entistä suurempien ihmisryhmien keskinäinen yhteydenpito tuli mahdolliseksi kylä- ja kaupunkiasutuksen lisääntyessä. Samalla monet tartuntataudit vakiintuivat kiinteäksi osaksi ihmisten elämää ja kuolemaa. Tyypillisiä tämän aikakauden tauteja olivat esimerkiksi isorokko, punatauti ja rutto.

 

Teollistuneessa yhteiskunnassa on monia entisaikojen tuhoisimpia tauteja opittu torjumaan tai nujertamaan kokonaan. Kun on päästy perille tautien todellisista syistä, yhä uusia tehokkaita lääkeaineita on opittu valmistamaan synteettisesti. Toisaalta taudit ovat löytäneet uusia leviämisteitä ja kehittyneet entistä vastustuskykyisemmiksi.

 

Bakteriologisen vallankumouksen myötä tautikäsitykset ovat muuttuneet ja tautiluokitus perinpohjaisesti uudistunut. Vanhimmat tautien nimet ovat peräisin jo antiikin ajoilta, esimerkiksi astma, kolera ja lepra, mutta kun tautikäsitykset ovat olleet näiden syntyaikoina aivan erilaiset kuin nykyään, nimitykset eivät vanhoissa lähteissä viittaa välttämättä niihin samoihin tauteihin, joita ne nykyään merkitsevät. Esimerkiksi kolera on aiemmin voinut tarkoittaa mitä tahansa tautia, johon on liittynyt pahoinvointia, vatsakipuja ja ripulia.

 

Agricolan aikana pelätyimmät taudit olivat tyypillisesti esiteollisen ajan tartuntatauteja (punatauti, rutto, spitaali), joita mainitaan myös Raamatussa. Näiden lisäksi tavallisia olivat erilaiset sisäisistä tai ulkoisista syistä aiheutuneet vammat ja vaivat, esimerkiksi epäterveellisen ravinnon aiheuttamat vatsavaivat, loukkaantumisesta johtuneet murtumat, erilaiset ruhjeet, haavat ja näihin liittyneet tulehdukset (märkä, paisuma, veripahka).

 

Tauteja saatettiin nimittää tyypillisten oireiden mukaan (palavus, polte, vilutauti). Nykyään tiedetään, että hyvin monet eri taudit voivat aiheuttaa kuumetta ja vilunväristyksiä. Taudin syynä saatettiin pitää esimerkiksi taivaankappaleiden vaikutusta (kuuntaudillinen) tai sitten kuolleen tai muun saastaisen olion kosketusta (saastainen, saastutettu). Taudit saatettiin nähdä joko Jumalan lähettäminä koettelemuksina tai rangaistuksina (Herra löi rutolla) tai merkkeinä siitä, että Perkele tai muu paha henki oli ottanut ihmisen valtaansa (Pirulta riivatut).

Kaisa Häkkinen, Turun yliopisto

Palaa otsikoihin

Kilgi, Annika: Eesti käändekirjelduse muutumine 19. sajandil

17.–18. sajandil ilmunud eesti keele grammatikates kasutati tollases Euroopas iseenesestmõistetavat ladina keeleõpetuse raamistikku. 19. sajandi algul hakati  senise kirjeldus­viisi sobivuse üle arutlema ning pakkuma uusi käsitlusvõimalusi. Kõige elavama mõttevahetuse aineks said käänded: pakuti uusi käändeid ja nende nimetusi ning mõtiskleti käände olemusest.

 

Kuni 19. sajandi alguseni öeldi eesti keeles olevat samad käänded mis ladina keeles. Oli väikesi erinevusi, nt Gutslaff loobus ablatiivist ja vokatiivist ning võttis kasutusele rektiivi; Stahl ja Göseken nimetasid alalütleva vormi ainsuse daativiks ja alaleütleva vormi mitmuse daativiks; Hornungi ablatiiv hõlmas rohkem vorme kui teistel. Neid käändsõnavorme, mis ei vastanud tähenduselt ladina käänetele, kirjeldati käändsõna ja enkliitiku, konjunktsiooni või prepositsiooni ühendina.

 

19. sajandi algul aga rõhutasid Knüpffer, Heller ja Peterson, et tegelikult on käände­paradigmasse hõlmatud ja sealt välja jäänud vormid võrdväärsed. Nende käsitlused olid erinevad, näiteks Knüpfferi järgi olid kõik käändevormid peale nimetava omastava variandid, Heller jälle ei pidanud tõelisteks kääneteks rajavat, olevat, ilma- ja kaasaütlevat, mille puhul on täiendi  ühildumine vaid osaline.

 

19. sajandil pakuti mitmesuguseid uusi võimalusi ka abstraktsete käänete käsitlemiseks.  Märgati, et ladina keele süntaktilisi suhteid väljendavad käänded nominatiiv, genitiiv ja akusatiiv pole üksüheses vastavuses eesti keele nimetava, omastava ja osastava vormiga, ning pakuti erinevaid lahendusi. Heller ja temale toetuv Ahrens lähtusid käänete määratlemisel vormist ning nimetasid lihtsalt käändevormid ümber definitiiviks, relatiiviks ja indefinitiiviks. Knüpffer ja Faehl­mann seevastu lähtusid tähendusest ning samal käändel võis olla nii määratud kui ka määramata variant. Määratus eristas neil ka erinevaid mitmusevorme, nimelt oli de-mitmus definiitne ning vokaal­mitmus indefiniitne.

 

19. sajandil pakuti mitmesuguseid uusi käändetermineid. Enamik tänini eesti keele kirjelduses kasutusel olevaid käändenimetusi on samad mis Ahrensi grammatikas (1843), temale omakorda oli selles osas eeskujuks Renvalli soome keele grammatika. Kaks aastakümmet varem alanud käändediskussiooni algatajaks oli samuti olnud soome grammatika, nimelt 1816. aastal ajakirjas „Beiträge“ avaldatud Juhani Strahlmanni trükiootel soome keele grammatika noomeni­peatükk.

 

Kirjandus

Ahrens, Eduard. 1843. Grammatik der Ehstnischen Sprache Revalschen Dialektes. Erster Theil: Formenlehre. Reval: Heinrich Laakmann.

Faehlmann, F[riedrich] R[obert]. 1844. Ueber die Declination der estnischen Nomina. –  Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. Ersten Bandes drittes Heft.  Dorpat: in Comission bei E. I. Karow. Leipzig: in Commission bei C. F. Köhler, lk 17–61.

Faehlmann, F[riedrich] R[obert]. 1846. Nachtrag zur Declinationslehre. – Verhand­lungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. Ersten Bandes viertes Heft. Dorpat: in Comission bei E. I. Karow. Leipzig: in Commission bei C. F. Köhler, lk 19–33.

Gutslaff 1648 = Gutslaff, Johannes. 1998. Observationes Grammaticae circa linguam  Esthonicam.  Grammatilisi vaatlusi eesti keelest. Toim. Marju Lepajõe, Jaak Peebo. Tartu Ülikooli eesti keele õppetooli toimetised 10. Tartu.

Göseken, Heinrich. 1660. Manuductio ad Linguam Oesthonicam, Anführung zur Öhstnischen  Sprache, Bestehend nicht alleine in etlichen praeceptis und observatio­nibus, Sondern auch In Verdolmetschung vieler Teutschen Wörter. Reval: Adolph Simon.

Heller, Friedrich. 1822. Versuch über das Wesen und Gebrauch der ehstn. Casen, besonders des  sogenannten Nominativs, Genitivs und Accusativs. – Beiträge XV, lk 1–42.

Heller, Friedrich. 1823. Nachtrag zu dem Versuche über das Wesen und den Gebrauch der ehstn.  Casen, im 15ten Hft. dieser Beiträge. – Beiträge XVI, lk 1–27.

Hornung, Johann. [1693]. Grammatica Esthonica, brevi, Perspicua tamen methodo ad Dialectum  Revaliensem. Riga : Literis Joh. Georg Wilck.

Knüpffer, A[rnold] F[riedrich] J[ohann]. 1817. Bemerkungen über die Declinations- und Casusformen der Ehstnischen Sprache. Reval: gedruckt bey Johann Hermann Gressel.

Knüpffer, A[rnold Friedrich Johann]. 1821. Ueber das Suffix oder die Casus-Endung: na.– Beiträge XIII, lk 122–127.

Peterson, K[ristjan] J[aak]. 1818. Syntaktische Regeln. Ueber den Gebrauch des Nom. Gen. und  Acc. bei einem Verb. Act. Ueber den Gebrauch der beiden Ablative im Ehstnischen. – Beiträge nr 12, 145–149.

Renvall, Gustaf. 1840. Finsk Språklära. Åbo.

Stahl, Heinrich. 1637. Anführung zu der Esthnischen Sprach, auff Wolgemeinten Rath, und Bittliches Ersuchen. Revall: Druckts Chr. Reusner der älter.

Strahlmann, Johann. 1816. Bruchstück aus einer neuen finnischen Grammatik. – Beiträge IV, lk 80–95.

[Thor Helle, Anton.] 1732. Kurtzgefaßte Anweisung Zur Ehstnischen Sprache, in welcher mitgetheilet werden I. Eine GRAMMATICA. II. Ein VOCABULARIUM. III. PROVERBIA. IV. AENIGMATA. V. COLLOQUIA. Halle: Gedruckt bey Stephan Orban.

 

Annika Kilgi, Tallinnan yliopisto

 

Palaa otsikoihin

Lauerma, Petri: Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta

Vielä 1800-luvun alun kirjasuomessa grafeemit b, d, f, g, x ja z olivat tavallisempia kuin nykysuomessa, jonka merkinnässä näitä tarvitaan - tiettyjen astevaihtelusuhteiden lisäksi - vain (erikois)lainoissa ja  nimissä. Enimmät vieraat grafeemit (ja f-äänteen merkintään osin käytetyn ph:n kaltaiset digrafit) väistyivät enimmäkseen vasta varhaisnykysuomen kaudella (n. 1810/1820–1870/1880). Yleisesityksistä tästä prosessista saa varsin yksioikoisen kuvan, mutta uuteen ortografiaan siirtymisen asteittaisuus tulee selvästi esille, kun tarkastellaan muutoksen etenemistä 1800-luvun alusta murteiden taistelun ajan päättymiseen saakka aineistona vähintään 16 sivun otos kaikista niistä uusista kirjoista, jotka Vaseniuksen Suomen kirjallisuus -bibliografian (1878) mukaan tämä aikana julkaistiin.

 

Jo 1700-luvun lopulla käynnistynyt tz > ts -muutos ilmeni 1810-luvulla harvoissa teoksissa, mutta aivan 1820-luvun alusta lähtien tz oli jo harvinainen hengellisissä teoksissakin. Maallisessa kirjallisuudessa ts sai  kamppailla tosissaan asemasta ht:n ja  tt:n kanssa aina 1830-luvulle, jonka kuluessa  tz väistyi uusista uskonnollisistakin kirjoista. Myöhemmin käynnistynyt  x > ks -muutos ei Juteinin teoksia laajemmalle 1810-luvulla levinnyt, mutta 1820-luvulla ks yleistyi nopeasti maalliseen kirjallisuuteen. Sen sijaan hengelliseen kirjallisuuteen x ~ ks variaatio jäi vielä pitkään, tosin lähinnä Renqvistin ansiosta, joka siirtyi ks-merkintään vasta 1840-luvun alussa. 

 

Yksinäisklusiilien soinniton merkintä myös nasaalien ja l:n jäljessä käynnistyi sekin jo 1700-luvun lopulla, mutta Juteinin jäätyä tässä suhteessa vanhalle kannalle uusi merkintätapa alkoi kunnolla yleistyä vasta 1820-luvun alusta. Eri konsonanttiyhtymien kehitys eteni kuitenkin erilaiseen tahtiin. mb-merkintä alkoi väistyä hengellisistäkin teoksista jo 1820-luvulla, mutta (vahvan asteen) ng-merkinnän leksikaalistuneita jälkiä tavattiin maallisessakin kirjallisuudessa vielä 1840-luvulla. Tälle vuosikymmenelle tultaessa myös tygö-tyyppiset astevaihtelureliktit näyttävät suurimmaksi osaksi väistyneen uskonnollistakin kirjoista, mutta sanoden-tyyppisiä tavattiin vielä maallisessakin kirjallisuudessa. Soinnilliset klusiilit katosivat myös monien lainasanojen merkinnästä, vieraista grafeemeista ainoastaan f:n (ja ph-digrafin) käyttö säilyi laajempana 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka.

 

Uusintapainoksiin uudet merkintätavat omaksuttiin kuitenkin hitaammin kuin ensi kertaa julkaistuihin teoksiin. Esim. Jakob Johan Malmbergin 1830-luvulla julkaisemissa suomennoksissa vanhoista merkintätavoista tavattiin lähinnä enää vain ng:tä ja ph:ta, vaikka hänen esikoissuomennoksensa (Bunyanin Yhden Kristityn Vaellus, 1809) uusiin painoksiin enimmät uudet piirteet omaksuttiin vasta 1848 tai 1857 (ainoastaan ts ja mp jo 1835). Virsikirjaan uudet merkintätavat omaksuttiin enimmäkseen jo 1841, mutta Raamatun kieleen nämä kelpuutettiin tunnetusti vasta vuoden 1852 Uudessa testamentissa ja vuoden 1853 Bibliassa, joitain ng-leksikaalistumia ja vasta 1900-luvun puolella lopullisesti vakiintunutta  f-äänteen merkintää lukuun ottamatta. Juuri Raamatun kielen grafeeminen konservatiivisuus (ja Carl Heleniuksen 1830-luvun lopun vetoomukset) lienevät synnyttäneet vaikutelman koko hengellisen kirjallisuuden ortografisesta jälkijättöisyydestä, vaikka muu uskonnollinen kirjallisuus kehittyi tässäkin suhteessa. 

Petri Lauerma, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

 

Palaa otsikoihin

Laury, Ritva ja Taru Nordlund, Renate Pajusalu ja Külli Habicht: Definiittisyyden merkitseminen vanhassa kirjavirossa ja kirjasuomessa: Omaa vai lainattua?

Esittelemme lyhyesti alulla olevaa hankettamme, jonka tarkoituksena on tutkia definiittisyyden ja indefiniittisyyden merkitsemistä ja sen diakronista kehitystä viron ja suomen vanhassa kirjakielessä.

 

Virossa, kuten suomessakaan, ei ole perinteisen käsityksen mukaan artikkeleita. Definiittisyytä ja indefiniittisyyttä kuitenkin ilmaistaan muun muuassa demonstratiiveillä ja indefiniittipronomineilla sekä kirjoitetussa kielessä että (varsinkin) puhutussa suomessa ja virossa (Pajusalu 1997, 2004; Vilkuna 1992, Laury 1997, 2005, Juvonen 2005).

 

Kuten tunnettua, sekä virossa että suomessa voidaan olettaa, että kontaktit germaanisten kielten kanssa ovat vaikuttaneet artikkelien kieliopillistumiseen erityisesti prosessin alkuvaiheessa (ks. esim. Laury 1997:263-264). Molemmat kirjakielet ovat syntyneet käännösteksteistä. Kirjakielen alkuvaiheissa kääntäminen oli sananmukaista, niin että alkuperäiskielen kaikki sanat pyrittiin kääntämään kohdekieleen tekstiin. Viroon uskonnollisia tekstejä käännettiin pääasiassa saksasta ja on todennäköistä, että kääntäjät vain vaihtoivat saksan artikkelit viron see- ja üks-pronomineihin. Sen voi nähdä seuraavasta esimerkista, joka on peräisin Heinrich Stahlin saarnakokoelmasta "Leyen Spiegel" (1641):

Ninck kus Jesus ristitut olli/ astis temma seddamaidt sest wehst/ ninck wata/ sihs awwas hend se taiwas ülle temma lacht/ ninck Johannes negkis se Jum~ala waimo kudt öhe duwikesse alla tulla – –
Vnd da Jesus getaufft war/ steig er bald herauff ausz dem Wasser/ Vnd sihe/ da thet sich der Himmel auff vber ihm/ vnd Johannes sahe den Geist GOttes/ gleich als eine Taube herab fahren – – (Stahl, Leyen Spiegel I, 123).

 

Varhaisimmissa suomenkielisissä teksteissä ei alustavan tarkastelun perusteella artikkelien käyttö ole kuitenkaan aina täysin suoraviivaisesti tulkittavissa käännöslainoiksi. Voidaankin kysyä, olisiko vanhassa kirjasuomessa näkyvissä aluillaan olevaa artikkelin kieliopillistumista, joka ei suoraan perustuisi vieraaseen malliin. Ruotsin- ja saksankielisissä käännöksissä olevien artikkelien paikalla ei suomenkielisissä käännöksissä aina ole artikkelia. Toisaalta artikkeleita esiintyy myös konteksteissa, joissa niitä ei ole alkuperäisteksteissä. Yleisesti ottaen varhaisissa suomenkielisissä raamatunkäännöksissä on artikkeleita kuitenkin käytetty harvempaan kuin vironkielisissä. Tutkimuksen yhtenä päämääränä on selvittää tämän variaation luonnetta ja syitä.

Ritva Laury ja Taru Nordlund, Helsingin yliopisto

Renate Pajusalu ja Külli Habicht, Tarton yliopisto

Palaa otsikoihin

Merimaa, Heidi: Mikael Agricolan teosten päin-partikkelin [1] sisältävät yhdyssanat

Ihmisen ja myös eläinten ruumiinosien nimitykset ovat tärkeä uusien kieliopillisten ilmaisukeinojen lähde. Ruumiinosaa merkitsevät substantiivit voivat kehittyä kieliopillisiksi, erilaisia suhteita ilmaiseviksi adpositioiksi ja adverbeiksi. Pää on hyvin keskeinen ruumiinosa, ja pää-substantiivin paikallissijaiset muodot ja monikon instruktiivi päin ovatkin kieliopillistuneet adpositioiksi ja adverbeiksi.

 

Suomen kielen perussanakirjan ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan päin merkitsee ’kohden, vasten, kohti’ ja toisaalta sillä ilmaistaan likimääräistä suuntaa tai sijaintia: ’jossakin suunnassa, jostakin suunnasta, johonkin suuntaan’. Lisäksi päin ilmaisee kehityksen ja muutoksen suuntaa ja varsinaista asentoa. Yhdyssanojen loppuosana päin vahvistaa yleensä alkuosan merkitystä, kuten alaspäin.

 

Keskityn esitelmässäni tarkastelemaan Mikael Agricolan teosten yhdyssanoja, jotka sisältävät päin-partikkelin. Agricolan teoksissa esiintyy muun muassa sana edespäin. Se koostuu ikivanhan esi-sanan tulosijamuodosta edes ja päin-partikkelista. Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan edespäin merkitsee ’eteenpäin, etusuuntaan, edemmäksi; edempänä’ ja sitä voidaan käyttää myös ajanilmauksissa merkityksessä ’myöhemmäksi’. Toiseksi edespäin voi merkitä ’edelleen, jatkuvasti, yhä, vielä; lisäksi’. Lisäksi se esiintyy merkityksissä ’sitten, sen jälkeen, siitä lähtien; jälkeenpäin’ ja ’vastedes, myöhemmin; uudelleen’.

 

Tarkastelen esitelmässäni edespäin-sanan lisäksi kaikkia muitakin Agricolan teoksissa esiintyviä yhdyssanoja, jotka sisältävät päin-partikkelin. Käsittelen esitelmässäni muun muassa sitä, millaisten sanojen kanssa päin muodostaa yhdyssanoja, mitä nämä yhdyssanat merkitsevät, mitkä sanoista ovat säilyneet nykypäiviin asti ja millaisia mahdollisia eroja niissä on nykykieleen verrattuna.

 

[1] Käytän partikkeli-termiä vanhan kielioppiperinteen mukaisesti yhteisnimityksenä kaikista muista sanoista kuin verbeistä ja nomineista, jolloin partikkeleihin kuuluvat adverbit, adpositiot, konjunktiot ja interjektiot

Heidi Merimaa, Turun yliopisto, suomen kieli,

hemame[ät-merkki]utu.fi

Palaa otsikoihin

M. Nagy Ilona: Agricolan Uuden testamentin käännöksestä unkarilaisen silmin

Sveitsiläisen kielihistorioitsijan ja klassisten kielten tutkijan Edward Schwyzerin vuonna 1914 esittämä idea ”kulturelle Sprachverwandschaft” kielten välillä on nykyäänkin hyvin ajankohtainen. Se tarkoittaa yhteisestä kulttuurista johtuvia yhtäläisyyksiä eri kielissä.

 

Mikael Agricola, suomen kirjakielen isä, oli ulkomaalaisin silmin katsottuna myös suomen kielen ensimmäinen edustaja, jonka kautta suomi on tullut näkyviin länsimaisessa kulttuuripiirissä.

 

Esitelmässäni tarkastelen Agricolan Uuden testamentin käännöksen eräitä lähdekielistä johtuvia ilmiöitä sen kannalta, miten ne ovat kulkeneet rinnakkain unkarin vastaavien käännösratkaisujen kanssa ja kuinka ne eri kielitasoilla heijastavat sen ajan monelle kirjakielelle tyypillistä ”eurokieltä”. Aion käsitellä sanastossa vierasperäisten (latinalaisperäisten) sanojen asemaa, fraseologian alalla muutamia kiinteitä sanaliittoja ja lauseita sekä ns. lainasyntaksin (loan-syntax) muutamia tapauksia, kuten täydellinen passiivirakenne (”quin sanottu oli herralda prophetan cautta”) tai tiettyjen postpositiorakenteiden runsas käyttö.

 

Edellä mainituista ilmiöistä näkyy se ponnistus, millä molemmissa kielissä yritettiin seurata sen ajan länsimaiseen kristinuskoon kuuluvien sivistyskielten malleja. Tämän ansiosta suomen ja unkarin välille on muodostunut geneettisen kielisukulaisuuden päälle myös kulttuurisukulaisuuden ensimmäinen kielellinen kerros.

Artikkeli

 

M. Nagy Ilona, Debrecenin yliopisto

  Palaa otsikoihin

Niinimäki, Pirjo-Liisa: Luettavaa vai laulettavaa – arkkiveisut vanhan kirjasuomen lähteenä

Arkkiveisut olivat virsikirjojen ohella ensimmäisiä painotuotteita, jotka levisivät laajan yleisön saataville Suomessa 1600- ja 1700-luvuilla. Arkeissa julkaistiin hengellisten laulujen ja virsien lisäksi erilaisia ajankohtaislauluja mm. kuningasperheen tapahtumista, luonnonmullistuksista sekä sodista. Arkkiveisujen kieleen tuli vaikutteita germaaniselta kielialueelta, sillä vanhimmat arkkiveisut olivat pääasiassa käännöslainaa läntisen Euroopan lauluista. Myös uskonnollisen kirjallisuuden ja virsien vaikutus oli vahva. Arkkilaulujen sävelmät levisivät pelkästään suullisesti, ja osa teksteistäkin lienee levinnyt kansan keskuuteen pelkästään muistinvaraisesti, ilman kirjallisen alkulähteen tukea. Pohdittavaksi jää, olivatko arkkiveisut kirjallisuutta vai suullisen kansanperinteen osa.

Pirjo-Liisa Niinimäki, Hämeen Sanomat, Hämeenlinna

Palaa otsikoihin

Nordlund, Taru: Yxi-sanan käytöstä varhaisimmassa suomenkielisessä kirjallisuudessa

Tarkastelen esitelmässäni yxi-sanan käyttöä varhaisimmassa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Aineistonani on katkelmia esiagricolalaista perinnettä kuvastavasta Upsalan evankeliumikirjan fragmentista (Penttilän julkaisema teksti vuodelta 1942) sekä vastaavat kohdat Agricolan Uudesta testamentista (1548) sekä ensimmäisestä suomenkielisestä kokoraamatusta, Biblia, Se on Coco pyhä Raamattu Suomexi (1642). Vertailen suomenkielisiä tekstejä myös niiden mahdollisiin lähtöteksteihin. Raamatunkäännösten lisäksi tarkastelen yxi-sanan käyttöä 1500- ja 1600-luvun asetusteksteissä.

 

Pyrkimyksenäni on yhtäältä selvittää yxi-sanan vieraiden kielten mallin mukaista käyttöä. Millaisissa konteksteissa käännöskielinen yxi esiintyy ja mistä lähtöteksteistä se on omaksuttu? Toisaalta tarkastelen sitä, missä määrin yxi-sanan käyttö kuvastaa sellaista elävää käyttöä, jolla ei ole välttämättä suoraa mallia muista kielistä. Mitkä ovat tällaisen yxi-sanan käyttökontekstit? Miten tällainen käyttö suhteutuu sellaisiin kieliin, joissa merkitystä 'yksi' ilmaiseva sana on kieliopillistunut tai kieliopillistumassa epämääräiseksi artikkeliksi? Tarkasteluni pääasiallisena kohteena on nominin tarkenteena esiintyvä yxi (esim. yxi oikia domari). Kutsun tällaista yxi-sanaa tarkenteena esiintyväksi yxi-sanaksi ottamatta tässä vaiheessa kantaa sen "pronominimaisuuteen" tai "artikkelimaisuuteen". Lisäksi pidän silmällä vanhan kirjasuomen aineistosta myös sellaisia yxi-sanan merkityksiä, joiden on typologisesti todettu olevan tyypillisiä numeraalista 'yksi' kieliopillistuneita merkityksiä, esimerkiksi 'yksin', 'joku' tai 'sama'.

 

Taru Nordlund, Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos

 

Palaa otsikoihin

Palkki, Riitta: ”Catzo, lue, etzi, ia tutki” – Agricola ja muut vanhan kirjasuomen sähköiset tekstit käytössäsi

Kotuksessa on Vanhan kirjasuomen sanakirjan oheistyönä koostettu parin viime vuosikymmenen aikana laaja sähköinen tekstikorpus. Korpuksessa on monipuolinen valikoima eri alojen kirjallisuutta. Mukana on mm. Agricolan koko tuotanto ja samanaikaiset muiden tekijöiden käsikirjasuomennokset, samoin ensimmäinen raamatunsuomennos ja tärkeimmät virsikirjat. Muuta hengellistä kirjallisuutta ovat esim. ruumissaarnat. Korpusteksteinä ovat myös kaikki Ruotsin vallan ajan maan- ja kaupunginlainsuomennokset sekä 1700-luvun puolivälissä suomennettu ”Ruotzin Waldacunnan Laki”. Myös satoja asetustekstejä sisältyy korpukseen. Muuta profaania kirjallisuutta ovat mm. almanakat ja Antti Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-sanomat sekä Kristfrid Gananderin tuotanto.

 

Viime joulukuussa avattiin Kotuksen aineistopalvelin Kaino, ja myös vanhan kirjasuomen aineistot ovat nyt verkossa kaikkien halukkaiden ulottuvilla. Korpuksessa on tällä hetkellä lähes 3,5 miljoonaa sanaa. Tekstit on jaettu lähinnä tekstilajeittain ja aihepiireittäin 12 hakemistoon. Puolet hakemistoista on hengellistä kirjallisuutta. Lakitekstit on koottu kaikki yhteen hakemistoon.

Kerron seuraavassa lyhyesti aineistosta. Esittelen lähinnä korpuksen sisältöä ja jonkin verran myös sen koostamista. Kerron myös aineistopalvelu Kainon hakumahdollisuuksista ja näytän muutamia hakuja.

Riitta Palkki, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Palaa otsikoihin

Palola, Elina: Sananloppuisen k:n merkintäkontekstit Christfrid Gananderin kansanrunokokoelmassa

Käsittelen esitelmässäni väitöskirjatutkimustani sananloppuisen k:n merkintäkonteksteista Christfrid Gananderin kansanrunokokoelmassa. Tutkimusaineistonani ovat ne Gananderin sanakirjasta Nytt Finskt Lexiconista (valmistui 1787, mutta julkaistiin 1937 - 1940) ja Mythologia Fennicasta (1789) poimitut runositaatit, jotka on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -teoksen XV osassa (1997). Nämä säkeet on Ganander itse kirjoittanut esimerkkiteksteiksi sanakirjaansa ja Mythologia Fennicaan. Selvitän väitöskirjassani, kuinka Ganander on merkinnyt sananloppuista k:ta näissä kansanrunoteksteissä ja miksi. Tutkin, millaisia loppu-k:llisia muotoja Gananderin kansanrunoissa on. Selvitän, onko loppu-k:n merkitseminen Gananderin runoissa systemaattista, miten se eroaa muiden vastaavien säilyneiden kansanrunosäkeiden loppu-k:n merkinnästä – vai eroaako se –, perustuuko se täysin Gananderin lähteisiin, kertooko merkintä runon alkuperäisestä paikkakunnasta – tai kenties jotakin Gananderin loppu-k:n esiintymisen tuntemuksesta? Mielenkiintoni kohdistuu siihen, oliko syrjäisen Rantsilan kappalaisella jonkinlainen käsitys loppu-k:sta 1700-luvulla, vai oliko kaikki vain muilta kopioimista.

 

Tutkin runokieltä itseään sellaisena, kuin se on muistiin merkitty ja kirjoitettu. Haluan selvittää, onko runokieli niin sekavaa, kuin sen on ajateltu olevan. Näkökulma tutkimuksessani on nimenomaan runokielessä – en siis selvitä sananloppuisen k:n historiallista kehitystä tai sen esiintymistä suomen murteissa vaan sitä, missä fonologisissa ja morfologisissa konteksteissa Ganander on merkinnyt sananloppuisen k:n näihin 1700-luvulla muistiinkirjaamiinsa kansanrunoteksteihin. Lisäksi tutkin tekstikriittisin menetelmin, millaisia nämä loppu-k:llisen muodon sisältävät säkeet ovat sisällöltään ja taustaltaan. Tässä loppu-k:n merkintäkontekstien selittämisessä käytän apuna folkloristista tutkimustietoa niin pitkälle kuin se loppu-k:llisen muodon tulkinnan ja analyysin vuoksi on oleellista. Annan tässä yhden esimerkin aineistostani ja esittelen sen avulla tutkimusmenetelmääni ja analyysiani.

 

IS: 37             Herran puoskari puhitek

Ganander (1997 s.v. puhitek) selittää imperatiivia puhitek sanakirjassaan:

puhitek imperat. Run. i. e. puhtaasta paikasta tuo | Herran puoskari puhitek rena.

 

Muissa vanhoissa sanakirjoissa ei ainakaan puh(d)-vartalollisten hakusanojen yhteydessä mainita tällaista muotoa (ks. esim. Renvall 1826: 81–82 ja Lönnrot 1958: 256–258). Tälle säkeelle en ole löytänyt edes samantyyppistä vastinetta myöskään SKVR:n sähköisestä korpuksesta. Jos ajatellaan, että puhitek-muoto todellakin on ollut olemassa, niin siinä olisi luultavasti kantavartaloaines puhda-, jonka heikkoon asteeseen on liittynyt loppu-k:llisena refleksiivijohdin -ite-, jolloin vartalon loppu-a on i:n vaikutuksesta hävinnyt. Refleksiivijohdin -ite- on liittynyt kaksitavuiseen A-vartaloon, mikä näyttää Jouko Koivistonkin (1990: 100) tutkimuksen perusteella olevan imperatiivin y. 2. persoonan muodoissa tavallista. Tällöin imperatiivin merkityksenkin pitäisi olla refleksiivinen, eli 'puhdistaudu', mikä taas ei sovi Gananderin antamaan merkitykseen eikä oikein luontevasti siihen, että puoskari tarkoittanee tässä yleensä parantajaa, kuten seuraavista kansanrunosäkeistäkin voi päätellä: Tule, Luoja, puoskariksi, Jumala, parantajaksi, – –, Puoskar on puhas J[uma]la, Herra lääkäri lähinen (SKVR VII₄ 1581 ja VII₄ 1668). Tosin Gananderin selostus puhtaasta paikasta tuo tuntuu vähintäänkin epäilyttävältä, ja todennäköisempi merkitys lieneekin 'puhdista', joka viittaa esim. haavan hoitamiseen. Ganander nimittäin antaa sanakirjassaan hakusanan puhitek hakusanan puhistan jälkeen.

                                                                                                            

Toisaalta puoskariksi nimitetään vanhoissa kansanrunoissa usein kuoharia, esim. säkeissä Sanotahan salvajaksi, Puhutaa[n] puoskariksi ja Niin ne salvajat sanoo, Mulkun puoskarit puhuu (SKVR I₄ 1716, VI₂ 5310 ja VII₅ 4376). Herran puoskari puhitek on irtosäe, jolle ei ole pystytty osoittamaan muuta runokontekstia. Jos ajatellaan, että puoskari olisi tässä kuohari, jota kehotetaan puhdistamaan itsensä tai välineensä ennen toimitusta, säe Herran puoskari puhitek voisi siis liittyä Kuoharin sanoihin.

Elina Palola, Oulun yliopisto

 

Palaa otsikoihin

Ross, Kristiina: Eesti piiblitõlke ajalooline konkordants (1600–1739)

Eesti Keele Instituudis on koostamisel andmebaas ”Eesti piiblitõlke ajalooline konkordants”, mille algusfragmendid on välja pandud instituudi koduleheküljel (www.eki.ee/piibel). Andmebaasi kavatsetakse koondada kõik säilinud eestikeelsed piiblitõlked ja piiblitõlkekatkendid alates Georg Mülleri jutlustes (1600–1606) leiduvatest piiblitsitaatidest kuni esimese trükipiiblini (1739) ning see peaks pakkuma ülevaate vaimuliku eesti keele kujunemisloost 17. sajandil ja 18. sajandi alguses. Andmebaas sisaldab tõlketekste ja nende põhjal koostatud sõnastikku ning võimaldab otsinguid neljas erinevas suunas: a) autorite või tekstide kaupa, b) kindla piiblikoha järgi, c) tänapäevastatud märksõna järgi, d) morfoloogilise vormi järgi. Ettekandes tutvustatakse andmebaasi koostamispõhimõtteid, hetkeolukorda ja tulevikuperspektiive.

Kristiina Ross,Eesti Keele Instituut, Tallinna

Palaa otsikoihin

Timonen, Sirpa: Hirmuudesta hämmästykseen. Havaintoja useaan kertaan käännetyistä raamatunkatkelmista vanhan kirjasuomen aikaisissa Biblioissa

 

Tarkastelen esitelmässäni muutamia raamatunkatkelmia, joista esiintyy useita käännösehdotuksia vanhan kirjasuomen aikaisissa Biblioissa. Keskityn katkelmiin, joiden käännöksissä esiintyvä variaatio on leksikaalista. Pohdin, miksi katkelmista on tehty useita uusia ehdotuksia joko alkutekstiin palaamalla tai aiempaa käännöstä muokkaamalla.

 

Vertaan Agricolan käännöksiä vanhan kirjasuomen aikaisiin Biblioihin sekä niiden käännöstyössä hyödynnettyihin ruotsin-, saksan- ja latinankielisiin teksteihin. Esitän joissakin tapauksissa vertailuja myös 1900-luvun raamatunsuomennoksiin.

 

Esittelemissäni katkelmissa vuoden 1642 Raamatun (B1) esittämä leksikaalinen tulkinta poikkeaa aina Agricolan käännöksestä. Vuoden 1758 ja 1776 käännökset (B3–4) ovat aina samanlaiset, vuoden 1685 käännös (B2) seurailee joko B1:n kantaa tai on samanlainen kuin B3–4:n. B1:n ja B3–4:n tulkinnat poikkeavat aina toisistaan.

 

Agricolan tekemä Uuden testamentin ja osittainen Vanhan testamentin käännöstyö toimivat vankkana pohjalle myöhemmälle raamatunkäännöstyölle. Vuosien 1642–1776 Biblioissa Agricolan käännöksiä muokattiin sanastotasolla etupäässä vaihtamalla vierasperäisiä sanoja omaperäisiksi ja korvaamalla murteellisia muotoja yleistajuisemmilla. Joissakin tapauksissa aikanaan yleistajuisempana pidetty ilmaus näyttää myöhemmän kielitajun valossa käännöksen merkityksen uudelleenpohdinnalta tai uudelta käännökseltä.

 

Esim.

(1)   hirmuus: A II 544 Ele sine ole minulle hirmudhexi (A I 174 hirmulinen, B1 Jer 17:17 cauhia, B2–4 hämmästyxexi)

lat. non sis mihi tu formidini

saks. 1545 Sei du mir nur nicht schreklich

ruots. 1541 War icke tu migh förskreckelighen

VT 1933 Älä tule minulle peljätykseksi

VT 1992 Älä täytä minua kauhulla!

Artikkeli

Sirpa Timonen, Espoo

Palaa otsikoihin

Vaittinen, Tanja: Epäsäännölliset vastoinkäymisyys-tyyppiset johdokset vanhassa kirjakielessä

Mikael Agricolan Rucouskiriassa (1544) on neljä muodostustavaltaan erikoista -misuus-, -misyys-loppuista sanaa: kuolemisuus, kuulemisuus, myötäkäymisyys ja vastoinkäymisyys. Sanat perustuvat verbikantaan, niissä näyttää olevan -minen-teonnimijohdin, mutta lisäksi sanojen lopussa on ominaisuudennimijohdin -uus, -yys. Lopputulokseksi saatu (ominaisuudennimi)johdos on siis muodostettu teonnimestä. Kuolemisuus- ja kuulemisuus-johdoksilla on nykykielessä ja myös vanhassa kirjakielessä vastineet, jotka ovat rakenteeltaan selviä ominaisuudennimiä. Kuolemisuus-johdoksen vastine on kuolevaisuus ja kuulemisuus-sanan vastine on kuuliaisuus. Myötäkäymisyys ja vastoinkäymisyys ovat lähempänä teonnimiä, sillä niiden vastineita ovat etenkin vanhassa kirjasuomessa teonnimijohdokset myötäkäyminen ’menestys, onni’ ja vastoinkäyminen ’epäonni; onneton tapahtuma’. Johdokset hämärtävät ominaisuudennimien ja teonnimien rajaa, joka nykykirjakielessä on selväpiirteinen, ja esimerkiksi Isossa suomen kieliopissa todetaan, ettei teonnimistä voi muodostaa ominaisuudennimiä.

 

Miten Agricola on tullut muodostaneeksi tällaiset johdokset? Vastauksen löytämiseksi täytyy pohtia niitä syitä, joita epäsäännöllisyyden ja erityisesti epäsäännöllisesti muodostettujen johdosten taustalla ylipäätään on. Jotta tähän epäsäännöllisyyden olemukseen pääsisi käsiksi, täytyy tarkastella tarkemmin -misuus-, -misyys-loppuisia johdoksia. Tämä on mahdollista muutenkin kuin Agricolan aineiston pohjalta, sillä vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen teksteissä on ainakin kolmisenkymmentä verbikantaista ja -misuus-, -misyys-loppuista johdosta. Tutkimusaineistona muutama kymmenen sanaa on sopivan suuri, mutta kirjakielen sanaston kannalta vastoinkäymisyys-tyyppiset johdokset ovat marginaalisen pieni johdosryhmä. Yleensä -misuus-, -misyys-johdosten esiintymät ovat teksteissä yksittäisiä, mutta C. A. Gottlundin Otavassa esiintymiä on seitsemän. Tästä voisi päätellä, että -misuus-, -misyys-johdokset ovat kulkeutuneet teksteihin sellaisten kirjoittajien kautta, jotka eivät ole osanneet suomea täydellisesti. Väitteen uskottavuutta näyttää kuitenkin horjuttavan se, että Elias Lönnrotinkin kirjoituksista löytyy pari -misuus-, -misyys-johdosta. Gottlundin Otavalla on keskeinen sija tutkimuksessani, sillä Otavasta löytyy havainnollisia esimerkkejä yhdestä sellaisesta mekanismista, jolla epäsäännöllisiä johdoksia syntyy ja jolla epäsäännöllisiä johdoksia tulee kirjakieleen.

 

Tanja Vaittinen, Turun yliopisto, tanja.vaittinen[ät-merkki]utu.fi

 

Palaa otsikoihin