Suomen ruotsalaismurteet
Suomen ruotsalaismurteet kuuluvat itäruotsalaisten murteiden ryhmään. Suomenruotsin murteet juontavat juurensa muinaisruotsiin, joka levisi Suomeen Keski-Ruotsista maahanmuuttajien mukana 1100-luvulta alkaen. Ruotsin murteita puhutaan Suomessa neljällä alueella: Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla, Turunmaalla ja Uudellamaalla.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa käsittää Länsi-Suomen rannikkokaistaleen Kokkolasta Kristiinankaupungin eteläpuolelle Siipyyhyn. Aiemmin ruotsin murteita on puhuttu myös osissa Pohjois-Satakuntaa. Pohjanmaa jakautuu kolmeen pienempään murrealueeseen: pohjoiseen, keskiseen ja eteläiseen Pohjanmaahan. Ahvenanmaa koostuu Manner-Ahvenanmaasta sekä saaristokunnista ja on tavattu jakaa läntiseen ja itäiseen Ahvenanmaan murrealueeseen. Turunmaa puolestaan kattaa Turun lounaispuolisen saariston ja jaetaan läntiseen ja itäiseen Turunmaahan. Uudellamaalla ruotsin murteita puhutaan Hangon ja Pyhtään välisellä etelärannikon kaistaleella. Uusimaa jaetaan läntiseen, keskiseen ja itäiseen Uudenmaan murrealueeseen.
Suomenruotsi on syrjässä muusta ruotsin kielen puhuma-alueesta, joten suomenruotsin murteissa on monia arkaismeja, mutta samalla on tapahtunut myös lukuisia uudennoksia – joko itsenäisesti tai kytköksissä Ruotsissa puhuttaviin murteisiin. Ahvenanmaa muodostaa linkin Suomen ruotsalaismurteista Uplannin ja Sörmlannin murteisiin. Merenkurkun yli on kytköksiä Norlannin murteisiin. Kielikontaktien kautta ruotsin ja suomen naapurimurteet ovat vaikuttaneet toisiinsa, erityisesti lainasanojen muodossa.
Suomen ruotsalaismurteita voidaan luonnehtia konservatiivisiksi. Ne ovat säilyttäneet monia piirteitä, joita Ruotsissa tavataan vain perifeerisissä, erityisesti pohjoisissa murteissa. Muinaisruotsin diftongeista monet ovat säilyneet: stein ’sten; kivi’, höi ’hö; heinä’, bröut ’bröt; mursi, raivasi’, ks. karttaa. Monissa murteissa g, k, sk ääntyvät ”kovina” etisen vokaalin edellä, kuten sanoissa gära tai göra ’göra; tehdä’, kärrå ’kärra; kärryt’, skära ’leikata’, mutta toisinaan sanat äännetään djära, tjärrå, stjära tai kirjakielen mukaisesti pehmennettyinä. Muinaisruotsin tavukesto on säilynyt useissa suomenruotsalaisissa murteissa, esimerkiksi sanoissa fara ’mennä, lähteä’ ja viku tai viko ’vecka; viikko’ ensimmäinen vokaali ääntyy lyhyenä, sanoissa drööm ’dröm; unelma’ ja toom ’tom; tyhjä’ vokaali on puolestaan pitkä ja sanoissa blåått ’blått; sininen’ ja föödd ’född; syntynyt’ pitkinä ääntyvät sekä vokaalit että jälkimmäiset konsonantit.
Merkittävin suomenruotsin uudennoksista on aksenttijärjestelmän yksinkertaistuminen. Vain Länsi-Uudellamaalla on säilynyt graviksen ja akuutin ero. Muuten akuutti aksentti on yleistynyt. Monilla uudennoksilla on vastaavuuksia Ruotsissa puhuttavissa murteissa, esim. ”norlantilainen pehmennys” (diitje ’diket; oja’, bättjin ’bäcken; puro’, väddjen ’väggen; seinä’). Myös loppuheitolla on ollut suuri vaikutus murteisiin (int ’inte; ei’, kast ’kasta; heittää’, tåm tär stoor gåålan ’de där stora gårdarna; nuo suuret tilat’). Loppuheitto on johtanut sanojen taivutuksen yksinkertaistumiseen.
