Suomen romanin äänne- ja muotorakenne

Suomen romanin äänne- ja  muotorakenne on puhutun nykyromanin kattava kuvaus, joka perustuu ensisijaisesti tuoreisiin aineistoihin. Tutkimus perustuu pääsasissa Suomen romanin puhekielikorpukseen (n. 168 000 sanaa, 89 puhujaa eri puolilta maata).  Teos tarkastelee myös niitä muutoksia, mitä Suomen romanikielessä on tapahtunut niiden yli 200 vuoden aikana, joilta on säilynyt kuvauksia ja sanaluetteloita, ja pyrkii osaltaan suhteuttamaan Suomen romanin etenkin lähimurteisiinsa, joita ovat Englannin sekä toisaalta Puolan, Pohjois-Venäjän ja Baltian romanikielen murteet ja sinte–manuš.

Teos sisältää perusteellisen äännerakenteen kuvauksen: siinä tarkastellaan äännejärjestelmää, fonotaksia ja tavurakennetta, fonologisia sääntöjä ja prosodiaa lähinnä piirregeometrian  (Clements 1985, McCarthy 1988; myös Mascaró 1983; Mohanan 1983; Halle et al. 2000, 2003) ja metrisen fonologian (esim. Liberman 1975; Liberman & Prince 1977; Prince 1983; Selkirk 1984) keinoin.

Muotorakennetta tarkasteleva osa käsittää leksikon rakenteen, morfologiset perusominaisuudet (lekseemi-piirteet), suppleetion ja heterokliittisyyden käsittelyn, nominien ja verbien taivutuksen  morfologiset operaatiot, sananmuodostuksen keinoista johto-opin ja komposition sekä morfofonologian.

Teoreettisena viitekehyksenä toimii paradigmafunktiomorfologia (Stump 2001; Spencer, tulossa b), joka on Stem-and-Paradigm-morfologian malleja. Morfeemin sijasta keskeisenä käsitteenä siinä on paradigma. Paradigmoja tarkastellaan ja havainnollistetaan lisäksi geometristen representaatioiden (McGeight ja Chvany 1991) avulla.