Suomen kielen nauhoitearkiston historiaa
Suomen kielen nauhoitearkiston perusti vuonna 1959 juuri virkaansa astunut Helsingin yliopiston suomen kielen professori Pertti Virtaranta. Hän oli saanut idean kielinäytteiden keräämiseen Ruotsista toimiessaan sotien jälkeen Lundin yliopiston suomen kielen lehtorina.
Kielentutkimuksen valtavirta oli Suomessa vielä 1950-luvulla historiallisesti suuntautunut tutkimus, ja sen mukaisesti suuri huomio kiinnitettiin murteiden tutkimiseen. Kielitieteilijöiden käsityksen mukaan vanhat kansanmurteet olivat nopeasti katoamassa, ja niin Suomen kielen nauhoitearkiston ensimmäiseksi suureksi tehtäväksi tuli murteiden tallennus. Haluttiin ikään kuin jälkikäteen vangita pikakuva vuosisadanvaihteen puhesuomesta. Tavoitteeksi asetettiin keskimäärin 30 nauhoitetunnin kokoaminen jokaisesta suomenkielisestä pitäjästä. Tämä yleistavoite saavutettiin 1970-luvun loppuun mennessä, jolloin koossa oli lähes 15 000 tuntia murreäänitteitä.
Murrenauhoitteet ovat syntyneet etupäässä kesäisin. Äänityksiä ovat tehneet alan opiskelijat ja tutkijat, joille nauhoitearkisto on maksanut pienen stipendin, sekä arkiston johto ja henkilökunta. Suunnilleen puolet arkiston kokonaiskartunnasta on stipendiaattien tuottamaa. Haastateltavat eli kielenoppaat on etsitty paikkakunnalta kyselemällä ilman väestörekisterin apua. Kielenoppaina on suosittu vanhoja, paikkakunnalla syntyneitä ja ikänsä asuneita ihmisiä.
Rinnan murreaineiston kanssa arkistoon alettiin koota myös yleiskielistä puhetta. Alkoi kertyä toinen kokoelmien osa, kulttuurihistoriallisesti merkittävät nauhoitteet. Se sisältää monenlaisia julkisia esitelmiä ja luentoja ja esimerkiksi kirjailijain haastatteluja.
Myöhemmin aloitettiin uudemman puhekielen tallennus. 1960-luvulta lähtien on tallennettu eräiden kaupunkien puhekieltä. Heikki Paunosen tutkijaryhmän Helsingin puhekielen aines 1970- ja 1990-luvulta on tallennettu arkistoon.
Sukukieliä on äänitetty sitä mukaa, kuin suomalaisia tutkijoita on lähtenyt kenttätöihin. Nykyisin arkistossa on ainesta kaikista uralilaisista kielistä, jopa kamassista, länsisiperialaisesta samojedikielestä, joka nyt on jo sammunut.
Äänentallennuksessa on alusta asti aina 1990-luvun loppuun käytetty avokelanauhoja ja -nauhureita ja kaksiraitatekniikkaa. Kenttänauhoitteet on arkistoitu sellaisinaan, tekemättä erillisiä arkistokopioita. Myöhemmin nauhoitteista on tehty tarvetta myöten identtiset käyttökopiot. Kahta alkuvuotta lukuun ottamatta ääninauha on ollut paksua arkistonauhaa. 1960-luvulla kerääjille järjestettiin kielitieteellistä teknistä koulutusta sekä Helsingin yliopistossa että muutamassa kesäyliopistossa.
Vuosina 1963–1976 arkiston äänitteistä laadittiin sisällysluetteloja ja asiakortistoa; noin 20 prosenttia äänitteistä on luetteloitu. 1960-luvulta lähtien nauhoitteita on myös litteroitu eli siirretty kirjainasuun. Käsinkirjoitettuja litterointeja on valmiina arviolta 1 000 tunnista.
Arkiston ainesta on julkaistu v. 1976–2000 tutkimuskeskuksen Suomen kielen näytteitä -sarjassa 50 vihkoa, jotka kukin sisältävät puolikarkealla tarkekirjoituksella tehdyt kahden tunnin litteroinnit. Julkaisut edustavat tasaisesti eri murrealueita. Myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 15-osaiseksi ehtinyt sarja Kotiseudun murrekirjoja koostuu enimmäkseen nauhoitearkiston aineksesta.
Perustamisestaan lähtien vuoteen 1976 nauhoitearkisto kuului erityisyksikkönä Helsingin yliopiston suomen kielen laitokseen. Arkistoa johti nelihenkinen hoitokunta, johon kuuluivat aluksi puheenjohtajan, professori Pertti Virtarannan lisäksi professorit Terho Itkonen, Lauri Hakulinen ja R. E. Nirvi. Arkistoa rahoitti yliopiston lisäksi pääasiassa opetusministeriö; myös Suomen kunnat ja eräät pitäjänseurat tukivat arkiston toimintaa. Vuosina 1976–1983 nauhoitearkisto oli yliopiston ja vastaperustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteishallinnossa, kunnes tutkimuskeskus vuodesta 1983 eräitten virkajärjestelyjen myötä otti kokonaisvastuun arkistosta.
