Kotuksen sananparsista

Anneli Hänninen
Esitelmä Kotuksen korpuspäivässä 15.12.2006.

Kotuksen sananparsia on kaikkiaan n. 1,4 miljoonaa. Ne ovat osakuntien 1930-luvulla järjestämien keruukilpailujen saalista.

Keruukilpailut 1930-luvulla

Ensimmäisen kilpailun toimeenpani kevätlukukautena 1931 varsinaissuomalainen osakunta, jonka sivistysvaliokunnan puheenjohtajana oli tuolloin Lauri Hakulinen, sittemmin suomen kielen professori. Muut osakunnat seurasivat varsinaissuomalaisten esimerkkiä.

Kilpailukutsut julkaistiin sanomalehdissä, mutta kutsuja lähetettiin myös suoraan sellaisille henkilöille, jotka olivat aikaisemmin osallistuneet murteenkeruuseen. Sanomalehdissä oli julkaistu sanakyselyjä jo ennen Sanastaja-lehden ilmestymistä, siis vuotta 1927. Niitä olivat laatineet mm. sanastontutkijat, kansatieteilijät ja folkloristit, mutta myös osakunnat olivat olleet aktiivisia tahoillaan ja toimituttaneet joillakin alueilla aineistonkeruuta yhdessä maalaiskuntien kanssa. Kun tietojen lähettäjien osoitteita oli selvillä, heiltä voitiin kysyä, haluavatko he jatkaa keruutyötä. Näin siis saatiin myös ”varmoja” kilpailunosanottajia.

Ohjeita kerääjille

Ensimmäisessä kilpailukutsussa houkuteltiin osallistujia sanomalla: ”– – on päätetty tarjota kaikkien Varsinais-Suomen pitäjien asukkaille tilaisuus hauskalla tavalla ottaa osaa toimintaan, joka tarkoittaa maakunnan vanhan kansankielen ja siinä ilmenevän kansanelämän muistomerkkien tallentamista tieteelliselle tutkimukselle ja niiden kuvauksen saamista mahdollisimman täydelliseksi ja maakunnan arvoa vastaavaksi tulevassa sivistyshistoriallisessa vuosisataisteoksessa, suomalaisessa murresanakirjassa.”

Sananparret oli siis tarkoitettu murresanakirjan aineksiksi. Kilpailukutsussa luetellaan vielä kaikki Varsinais-Suomen pitäjät. Tällä lienee toisaalta ilmoitettu, keiden halutaan osallistuvan juuri kyseiseen kilpailuun, ja toisaalta haluttu paikantaa sananparsien kieliasu, kun jokaisen tietojen lähettäjän on täytynyt ilmoittaa keruupitäjä. Keruupitäjä oli tärkeää ilmoittaa varsinkin, koska oli kyse murresanakirjan aineksiksi tarkoitetusta materiaalista.

Kilpailun osanottajille tähdennettiin vielä, että heidän tulee tuntea ”omalta kuulemaltaan” sitä varsinaissuomalaista, uusmaalaista, savolaista, pohjalaista tai karjalaista murretta – mistä milloinkin oli kyse. Heidän tuli toisin sanoen osata jonkin oman maakuntansa pitäjän kieltä.

Sananparsien kerääjiä pyydettiin lisäksi ottamaan huomioon, että ”keräys koskee vain todella kansanomaisia, vanhan kansan tuntemia sananparsia”. Kirjoista ja kouluista opittuja sanontoja heitä kehotettiin välttämään.

Sananparsiksi luetaan kilpailukutsun mukaan sekä varsinaiset sananlaskut että ”enemmän tai vähemmän vakiintuneessa asussa käytettävät puheen höysteet, jotka lausuvat kärkevässä muodossa jonkin elämänkokemuksen, ohjeen, vertauksen tai vain leikillisen sutkauksen”.

Varsinaissuomalaisten kilpailukutsussa varsinaisiksi sananparsiksi sanotaan mm. seuraavia: ”Ehtost laiska virentyvä ja lauantaehtost eritotte”, ”Hyvä lint o harakkaki ko se harvo näke”. Savolaisten esimerkkejä ovat puolestaan mm. ”Kaikki ei ouk kalaveir rannalla eikä kirkon nuapurina” ja ”Sitähä se poeka piiskuttaa, mitä emälintu laolaa”.

Erilaisista puheen höysteistä esimerkkeinä mainitaan varsinaissuomalaisten kilpailukutsussa ”Vesi ja valkki ain tyät teke”, ”Ittiäs täyn niin kon kuivettunnus saavas [= saapas]”, ”Istun toho, sano ämmä ko hän lankes [= kompastui]” ja vastahakoista kuvaava ”Saa ajaa kun härkkä [= härkää] hankke”. Uusmaalaiset tarjoavat esimerkeiksi sanontoja ”Tuuli kanampojan kasvattaa ja vihrallehti [= vihdanlehti] lapsen” ja ”Eteenpäin sekin on, kun lankee”. Savolaisten sutkausesimerkki kuvaa sujuvapuheista: ”Se luki ja laski niinku lantul lientä.” Lisäksi kilpailukutsussa kehotetaan välttämään turhaa häveliäisyyttä, koska ainekset kerätään vain tieteellisiin tarkoituksiin.

Jos sananparsi on sellainen, että sen ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia vieraspaikkakuntalaiselle, toivottiin lähettäjältä lyhyttä selostusta.

Kilpailukutsussa tähdennetään myös sitä, että sananparret on kirjoitettava ”aivan paikkakunnan ääntämisen mukaan”. Äänteellinen ja sanastollinen murreasu onkin usein ainoa varma maakunnallinen piirre. Sama sananparsi voidaan tuntea eri puolilla Suomea, ja jotkut voivat olla myös kansainvälistä yhteisomaisuutta. Sellaisetkaan tapaukset, joissa esiintyy jonkin alueen oma paikannimi tai jonkun tunnetun henkilön nimi, eivät siis todista sananparren syntypaikkaa. Saman sananparren toisintoja löytyy varmasti korpushaulla runsaasti. Jonkin tietylle alueelle ominaisen ilmiön, esimerkiksi varsinaissuomalaisen vetohärkäkulttuurin, näkyminen sananparsissa voi kyllä todistaa jotain niiden syntypaikasta. Kilpailukutsuissa mainittujen puheen höysteiden joukossa on usein myös  hyvin suppea-alaisia sanontoja.

Vieraita sanoja, muotoja ja asioita

Sananparsissa voi esiintyä monille vieraita sanoja tai muotoja. Esimerkiksi Porvoosta on lähetetty sananparsi ”Syönettä on hyvä kästä”, ’syönyttä on hyvä käskeä’ ja Laitilasta ”Rikera niinko Hintta seiko Heinikkala hääsalis”, jossa rikeerata tarkoittaa oikuttelemista ja seiko pärepihtiä. Tällaisia tapauksia, joita vieraspaikkakuntalaisen, toista murretta puhuvan tai murteita taitamattoman voi olla vaikea ymmärtää, koskee kilpailukutsussa mainittu kehotus selittää sanoja ja sanontoja.

Myös oudompiin asioihin on toivottu selitystä. Esimerkiksi savolainen sanonta ”Ne o opissa kun tervanvetäjän poejat” tai uusmaalainen ”Pehmiä leipä on niin hautaa, mut sentään vahvaa kuin rautaa” vaativat lisätietoja tullakseen ymmärretyiksi. Edellinen tarkoittaa, että huonossa seurassa oppii huonoa [(isä) joutui tervaamaan kirkon kattoa, jos oli saanut lapsen aviottomasti tai liian aikaisin avioliitossa]. Jälkimmäisessä esimerkissä hauta merkitsee hupaa, nopeasti kuluvaa. Sananparsi tarkoittaa, että vaikka pehmeä leipä onkin nopeasti ja helposti syötävää, tulee siitä kuitenkin voimaa.

Monitulkintaisuutta

Jotkut sananparret ovat monitulkintaisia, joten saman sananparren selitys voi vaihdella tiedonantajan mukaan. Yksi sanonnoissa ilmenevä sukkeluuslaji perustuu sanojen tai sanojen murremuotojen – eikä tarvitse aika olla murrettakaan – homonyymisyyteen. Kun esimerkiksi laitilalainen sanonta kuuluu ”Ei sillo saa maat ko saa maat”, ovat sekä saa että maat kaksitulkintaisia [saada ’olla lupa’ tai ’olla vastaanottajana’ ja maat loppuheittoinen muoto joko verbistä maata tai substantiivin maa partitiivista]. Tai kun laitilalainen sanoo: ”Sillon ko mää ens Laitlan tuli, ni mull ol sillo lehm”, mull voi olla joko ’mulli’ tai ’mulla [= minulla]’.

Läheisiä edellisille esimerkeille ovat sellaiset tahalliset muka väärinkäsitykset, jotka niin ikään perustuvat sanan tai muun kielellisen ilmauksen kahtalaiseen merkitykseen. Marttilasta on kirjattu ”Kyl köyhä kantaa, ko vaan selkään saa”, jossa selkään saaminen voi tarkoittaa selkäsaunaa tai sitä, että on saanut jotain, mitä kantaa.

Sananparret murresanakirjan aineksina

Sananparret kerättiin siis alun alkaen murresanakirjaa varten. Siihen tarkoitukseen kilpailuvastauksista onkin poimittu murteellisesti kiintoisa aines. Murrearkistossa on erillinen 37 lippaallista (n. 55 500 sanalippua) käsittävä hakusanoitettujen sananparsien kokoelma. Se on kopioitu, ja kopiot on liitetty yleiskokoelmaan.

Koska sananparsien murre ei aina ole ”oikeata”, vaan niissä voi esiintyä sellaisia piirteitä, sanoja tai muotoja, jotka ovat alueen tavalliselle puhekielelle muuten vieraita, eivät kaikki sananparret tietenkään sisällä murresanojen tai -muotojen levikkeihin lisättäväksi kelpaavaa ainesta. Tämä on luultavasti käynyt selväksi jo kilpailujen aikana, sillä jo uusmaalaisten sananparsien keruuilmoituksessa 1932 mainitaan, että kansankielen sanakirjan lisäksi sananparsia tullaan mahdollisesti käyttämään myös sananparsien kokoomateokseen. Samana vuonna myös savolaisen osakunnan ilmoituksessa mainitaan sananparsien julkaisuoikeus myös muita tarkoituksia varten. Toisaalta kokoomateoksiin on voinut innostaa suuri saalis.

Sananparsiteoksia

Sananparsista onkin tehty kokoomateoksia. Varsinais-Suomen sananparsia julkaistiin 1936, Etelä-Pohjanmaan 1938, Satakunnan 1939, Hämeen 1941, Etelä-Karjalan samana vuonna 1941 ja Uudenmaan sananparsia 1945. Nämä WSOY:n julkaisemat ovat tiedossani, mutta kokoelmia voi olla enemmänkin.

Sananparsikokoelmien laatijat olivat heti törmänneet murreongelmiin.

Varsinais-Suomen sananparsikokoelman toimittaja Lauri Posti mainitsee esipuheessa, että hän kävi tarkistamassa sananparsien kieliasun asianomaisen keruupaikan mukaiseksi. Tarkan, ääntämyksen mukaisen murreasun esittäminen oli tuottanut monille kilpailijoille vaikeuksia, ja lisää vaikeuksia oli tullut, jos sananparsi oli kulkeutunut vieraalta paikkakunnalta ja vieraan murteen mukaisessa asussa.

Uudenmaan sananparsikirjan toimittaja kertoo, että tohtorit R. E. Nirvi, Lauri Hakulinen, Elsa Haavio ja Erkki Itkonen ovat tarkistaneet murreasun, eteläkarjalaisten sananparsien kokoelman toimittaja Lauri Laiho mainitsee koettaneensa saada kieliasun mahdollisimman paljon ääntämistä kuvastavaksi, ja Hämeen sananparsikirjan toimittaja sanoo sananparsien noudattavan asianomaisten murteiden ääntämistapaa.

Kirjakielen äännemerkkejä käyttäen mahdollisimman murteenmukaista ääntämistä kuvastavaksi mainitsevat pyrkineensä myös satakuntalaisten sananparsikirjan toimittajat Niilo Valonen ja L. I. Kaukamaa.

Koska sananparsissa on paljon kulkutavaraa, kokoelmien tekijät ovat tavallaan joutuneet ”kääntämään” osan sananparsista murteelle tai ainakin toimimaan ”murrepoliiseina”. Alkuperäisten, murrearkistossa säilytettävien sananparsien kieltä ei ole muokattu.

Sananparret arkistossa ja korpuksessa

Arkistossa varsinainen sananparsikokoelma on lippaissa pitäjittäin. Pitäjittäiset lippumäärät ilmenevät Raimo Jussilan 1991 toimittamasta kirjasta Suomen murteiden aineslähteitä (Helsinki: VAPK-kustannus). Sananparsilippuja ei ole hakusanoitettu, niihin on lisätty ainoastaan lähettäjätiedot.

Parsipankki-hanke käynnistettiin 1982. Työryhmään kuuluivat akateemikko Matti Kuusi, prof. Pentti Leino, pääsihteeri Urpo Vento, toimistopäällikkö Esko Koivusalo ja tutkija Risto Haarala. Parsipankin pitäjiä valittiin eri puolilta Suomea.

Parsipankkia varten sananparsista kirjoitettiin yleiskielistetty asu (murteellinen ääntämys muutettiin yleiskielen mukaiseksi: mua → maa, tulj → tuli, mutt → mutta jne.), murreasu, mahdolliset selitykset sekä lähettäjätiedot. Ainoastaan kirjoitusvirheet on korjattu. Sananparsikorpus koostuu Parsipankkiin tallennetuista sananparsista.