Suomi

Suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, jossa on kaksi päähaaraa: suomalais-ugrilaiset kielet ja samojedikielet. Suomea ja sen lähisukukieliä kutsutaan yhteisesti itämerensuomalaisiksi kieliksi. Suomen lisäksi niihin kuuluvat karjala, lyydi, vepsä, vatja, inkeroinen, viro ja liivi sekä meänkieli ja kveenin kieli. Saamen kielet ovat suomen etäsukukieliä.

Suomi on itämerensuomalaisista kielistä suurin, ja kielikunnassaankin se on toiseksi suurin kieli; vain unkarilla on enemmän puhujia. Suomea puhuu Suomessa äidinkielenään noin viisi miljoonaa ihmistä. Lisäksi suomen puhujia on Ruotsissa (meänkieli mukaan lukien noin 300 000), Pohjois-Norjassa (kveenin kieli mukaan lukien ehkä 12 000), Itä-Karjalassa ja Inkerissä (50 000–100 000) sekä siirtolaisina mm. Yhdysvalloissa ja Australiassa.

Suomen kielelle – samoin kuin muillekin uralilaisen kielikunnan kielille – on ominaista, että kieliopillisia suhteita ilmaistaan liittämällä sanan vartaloon päätteitä ja liitteitä. Suomessa on (laskutavan mukaan hieman vaihdellen) 15 sijamuotoa (nominatiivi, partitiivi, genetiivi, akkusatiivi, translatiivi, essiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi). Muita sanavartaloon liitettäviä osia, morfeemeja, ovat verbien persoonapäätteet (tulen, tulemme), omistusliitteet (kirjasi, talomme), liitepartikkelit (tulethan, sinäkin, Timokaan, onpas) ja johtimet. Johtimia on suomessa runsaasti, ja johtaminen on tavallinen sananmuodostuskeino (esim. kirja > kirjata, kirjoittaa, kirjoituttaa, kirjoitus, kirjoitella, kirjoittelu, kirje, kirjava, kirjo, kirjoa).

Suomessa puhuttava suomi jakaantuu useisiin murteisiin. Pääryhmät ovat itä- ja länsimurteet; itämurteita ovat savolais- ja kaakkoismurteet ja länsimurteita lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaismurteet, keski- ja pohjoispohjalaismurteet sekä Peräpohjan murteet.

Kirjoitetulla suomen kielellä on ikää viitisensataa vuotta. Vanhin suomeksi painettu kirja on Mikael Agricolan aapinen eli Abckiria vuodelta 1543. Jo tätä ennenkin suomea oli kirjoitettu mm. kristinopin opetuksen tarpeisiin, mutta tekstejä ei ole juuri säilynyt. Agricolan ja hänen seuraajiensa aikakautta kutsutaan vanhan kirjasuomen kaudeksi. Tuolloin kirjoitetun suomen perusta syntyi ja ortografia vakiintui. Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan päättyvän 1800-luvun alussa. Sitä seurasi varhaisnykysuomen kausi 1820-luvulta 1870-luvulle, ja sen jälkeistä aikaa voidaan jo luonnehtia nykysuomeksi.

Vanhan kirjasuomen aikainen kirjakieli perustui vahvasti läntisiin ja lounaisiin murteisiin, olihan Turku tuolloin maan keskus. Kun suomesta 1800-luvulla alettiin muokata kaikille yhteiskunnan aloille soveltuvaa sivistyskieltä, otettiin myös murteiden runsaat ilmaisuvarat käyttöön. Näin kirjakieli rikastui myös itämurteiden sanastolla ja rakenteilla.

Perinteisten murteiden on ennustettu vähitellen yhtenäistyvän ja katoavan, mutta näin ei ole käynyt. Viime vuosina murteiden arvostus on jopa noussut, ja on puhuttu ”murrebuumista”. Erilaisten alueellisten puhekielen muotojen rinnalle on kehittynyt monenlaisia ikään, ammattiin, tilanteen muodollisuuteen ja muihin muuttujiin sidoksissa olevia kielimuotoja, joita suomea äidinkielenään puhuva hallitsee useita. Kielenkäytön sopeuttaminen tilanteen mukaisesti on osa äidinkielen taitoa. Suomen kieli on monimuotoisempi kuin ehkä koskaan aiemmin.