Prosodia

Eeva Yli-Luukko

Käsitteistä

Prosodia on yleistermi niille äännettä laajemmalle ulottuville ilmiöille, jotka vaihtelevat yhden puhejakson kuluessa. Vaihtelua ilmenee

• puheen sävelkorkeudessa,
• äänen voimakkuudessa,
• puheen nopeudessa,
• artikulaation selkeydessä ja
• ja äänenlaadussa.

Prosodian keskeisiä käsitteitä ovat intonaatio, painotus ja rytmi:

• Intonaatio on kuultu sävelkulku, ja se liittyy puheen jaksotteluun.
• Painotus nostaa tärkeän kohdan esiin taustastaan. Suomen kielen paino ilmenee tavallisesti painotettavan sanan ensimmäisessä tavussa, joskus koko sanassa, jopa koko lauseessa, ja sitä osoittaa sävelkorkeuden huippu, intensiteetin huippu ja lisääntynyt tavunkesto. Painolliset kohdat myös äännetään muita selvemmin.
• Puheen rytmi on painollisten ja painottomien tavujen vaihtelua. Kieliä ja murteita voidaan luonnehtia rytmitypologisin perustein vahvapainoisiksi tai heikkopainoisiksi.

1. Prosodia ja äänenlaatu

Puheessa ja varsinkin spontaanissa puheessa ensimmäiseksi havaittavat ominaisuudet ovat sellaisia, joita on vaikea tai mahdoton kirjoituksessa merkitä. Ensiksi kuulija kiinnittää huomiota äänenlaatuun ja sitten prosodiaan. Jos kuulija ei näe puhujaa, hän voi äänestä päätellä, onko puhuja mies vai nainen, vanha vai nuori, onko hän väsynyt vai virkeä, vihainen, iloinen, jännittynyt vai levollinen.

Monia muitakin seikkoja voi äänestä päätellä. Henkilön äänen yksilölliset piirteet säilyvät varsin muuttumattomina läpi elämän niin, että voimme vuosikymmenten jälkeen äänestä tuntea luokkatoverimme, vaikka emme häntä enää ulkonäöltä tuntisi. Henkilön äänenlaatu on osittain muuttumaton, osittain erilaisten psykofyysisten tilojen vaikutuksesta tahattomasti muuttuva ja osittain ilmaisutarpeiden mukaan tahallisesti muunneltavissa.

Äänenlaatu kuuluu prosodiaan siltä osin kuin se yhden puhejakson aikana vaihtelee – tahallisesti tai emootion vaikutuksesta tahattomasti. Esimerkiksi käheä ääni ei ole prosodinen ilmiö, jos se on henkilölle ominainen pysyvästi tai jos se johtuu vilustumisesta, mutta se on prosodinen, jos se liittyy sisällöltään ahdistavaan kohtaan puheessa tai tarkoitukseen pelotella kuulijoita.

2. Prosodia jäsentää puhetta

Prosodia on puheen ymmärtämiselle yhtä välttämätöntä kuin kirjoituksen hahmottumiselle ovat sananvälit, välimerkit ja kappalejako, ja sillä on myös osittain sama funktio. Prosodia siis jaksottaa puhetta eri tasoisiin jaksoihin, mutta prosodiset jaksot eivät aina vastaa kirjoitetun kielen jaksoja.

2.1. Prosodinen sana

Pienin prosodinen elementti on tavu, ja pienin prosodinen kokonaisuus on prosodinen sana. Prosodisessa sanassa on yksi painollinen tavu ja siihen mahdollisesti liittyviä painottomia tavuja. Yksi prosodinen sana käsittää tavallisesti yhden leksikaalisen sanan, mutta siihen voi liittyä edeltäviä tai seuraavia painottomia pikkusanoja. Esimerkiksi ilmauksessa "ja silloin / se mies / katosi" on viisi leksikaalista sanaa ja kolme prosodista sanaa. Pitkissä sanoissa, esimerkiksi yhdyssanoissa, voi pääpainollisen tavun lisäksi olla sivupainollisia tavuja. Silloin prosodisen sanan identifiointi voi olla vaikeaa.

Suomalaisessa prosodiantutkimuksessa onkin käytetty prosodisen sanan asemesta käsiteparia tahti ja puhetahti. Tahti alkaa painollisen tavun alusta ja ulottuu seuraavan painollisen tavun alkuun, puhetahti alkaa pääpainollisen tavun alusta ja ulottuu seuraavan pääpainollisen tavun alkuun. Yhdyssana käsittää yhden puhetahdin ja mahdollisesti useamman tahdin. Spontaanissa puheessa painolliset ja painottomat tavut eivät kuitenkaan vaihtele kovin säännönmukaisesti, ja pitkäkin jakso voi rakentua yhden painohahmon varaan. Siten prosodisen sanan hahmotus ratkaisee, puhummeko "talonpojasta" vai "talon pojasta".

2.2 Intonaatiojakso

Prosodista sanaa pitää koossa sen ydin, mutta sen rajat eivät välttämättä ole kovin selvät. Sen sijaan intonaatiojakso määräytyy pääosin rajojensa avulla: 

• Selvin intonaatiojakson raja on tauko.
• Toinen rajan osoittaja on sävelkulku. Intonaatiojakson neutraali sävel on tasaisen laskeva, ja painolliset tavut muodostavat siihen pieniä kukkuloita. Jakson rajalla sävelkorkeus hypähtää uudelle aloituskorkeudelle ja alkaa taas laskea. Sellainen sävelkorkeuden muutos osoittaa intonaatiojakson rajan silloinkin, kun rajalla ei ole taukoa. 
• Kolmas intonaatiojakson rajamerkki on amplitudin heikkeneminen ja rajan jälkeen uudelleen voimistuminen, jolloin rajalla voidaan kuulla pieni tauko, vaikka akustisesti mitattavaa taukoa ei olisikaan.
• Neljäs intonaatiojakson rajamerkki on jakson viimeisen tavun piteneminen. Sitä ilmiötä on viime vuosien tutkimuksissa havaittu monissa kielissä, mutta suomen murteissa loppupiteneminen ei näyttäisi olevan ainakaan kovin voimakasta.

Intonaatiojaksolla on ihannekesto, jota se väljissä rajoissa noudattaa. Hämäläismurteisessa kertomusaineistossa intonaatiojaksot ovat keskimäärin 1,5 sekunnin mittaisia, ja se vastaa suunnilleen muuallakin mitattuja intonaatiojaksojen keskimääräisiä kestoja. Lyhyissä intonaatiojaksoissa tavunkestot pyrkivät hiukan venymään ja pitkissä intonaatiojaksoissa lyhenemään.