Eino Koponen
Vesa Heikkinen pohti blogissaan (Pullaa ja muuta ympäripyöreää, 12.7.2011) pullan ja pullon suhdetta muihin pullisteleviin sanoihin ja heittää lopuksi pallon ”oikeille etymologeille”. En tiedä, pitääkö Vesa minua ”oikeana etymologina” (kaikki ”oikeat etymologit” eivät pidä), mutta yritän kuitenkin kantaa oman korteni kekoon.
Kuten Kaisa Häkkisen toimittamasta Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta ja sen lähteenä olevasta Suomen sanojen alkuperä -teoksesta käy ilmi, sanojen alkuperän tutkijat ovat Vesan esittämiä kysymyksiä kyllä pohtineetkin. Sana (kaneli)pulla on tietysti ruotsalaisperäinen niin kuin itse leivonnainenkin. Sanan pullo alkuperä on astetta hämärämpi. Sen lisäksi, että pullo tarkoittaa nykysuomessa kapeasuista nesteen säilytysastiaa, sama – tai samannäköinen mutta toista alkuperää oleva – sana tarkoittaa myös vedessä olevaa (ilma)kuplaa tai (verkon) kohoa. Erityisesti ilmakuplan merkitys näyttää olevan hyvin vanha, koska tässä merkityksessä sana tunnetaan laajalti myös muissa itämerensuomalaisissa kielissä.
Ilmakuplaa merkitsevän pullo-sanan pull-aines on yleisen käsityksen mukaan sama kuin sanoissa pullollaan, pullistella, pullea jne. Itse pidän todennäköisenä, että samaan yhteyteen kuuluu alun perin myös solisevan ja kuplivan veden ääntä kuvaava verbi pulista. Tämän selitysmallin mukaan kuplaa (ja sittemmin kohoa) merkitsevä pullo on siis omaperäinen sana, jonka äänteellinen motivaatio perustuu siihen, että kupliva vesi (yleensä) pitää ”pulisevaa” ääntä.
Ei ole mahdotonta, että samaa alkuperää kuin edellä puheena ollut olisi myös meille nykysuomesta tutumpi astiaa merkitsevä pullo, joka perinteisellä puhallustekniikalla valmistettuna on itse asiassa ilman pullistama kupla sekin. Asiaa mutkistaa se, että äänteellisesti läheisiä juoma-astiaa merkitseviä sanoja esiintyy laajalti germaanisissa kielissä. Onkin mahdollista, että astiaa merkitsevä pullo on monen muun sanan tapaan germaaninen tai skandinaavinen lainasana. Tähän joukkoon kuuluu ainakin Vesan mainitsema pallo (vrt. saksan Ball jne.).
Tämän päivän ”oikeista etymologeista” monet ovat sitä mieltä, että lainaetymologia on lähtökohtaisesti parempi kuin omaperäinen ja suhtautuvat erityisen torjuvasti edellä esittämääni selitysmalliin, jossa sanan alkuperää haetaan äänteellisestä motivaatiosta. Astiaa merkitsevä pullo on heidän käsityksensä mukaan ilmiselvä lainasana ja lainaksi sopinee joidenkin mielestä epäillä myös muita edellä mainittuja pull-sanoja. On nimittäin niin, että astiaa merkitsevän (kanta)germaanin sana pohjautuu indoeurooppalaiseen juureen, jonka alkumerkitykseksi on oletettu paisua.
Viime kädessä samasta paisumista merkitsevästä sanajuuresta ovat peräisin myös sanojen pallo ja pulla germaaniset originaalit. Kuten Vesakin uumoilee, näiden pyöreiden ja pehmeiden esineiden nimitysten äänteellinen läheisyys ei siis ole pelkkää sattumaa. ”Oikeiden etymologien” mukaan sama pätee sanaan pullo ainakin meille tutuimmassa merkityksessä, hiukan epävarmemmin sanaan pullo merkityksessä ilmakupla ja kenties vielä sanoihin pullollaan, pullistella ja pullea.
Palaa otsikoihin | 13 puheenvuoroa | Keskustele
Blogia päivitetty 28.5.2012
Uteliaisuudella on oma merkityksensä. On kiva tietää, mistä jokin kulttuurisana tms. on peräisin. Mutta mitä merkitystä on ihmisten - olivatpa oikeita tai vääriä etymologeja - mietelmillä sanojen alkuperästä, jos niitä ei voi mitenkään testata tai järkiperäisesti arvioida? Onko se tiedettä lainkaan?
Kyynikko voisi sanoa, että etymologian todellinen arvo on kielteinen: etymologiset selitykset, oikeat tai väärät, varmat tai spekulatiiviset, vain saavat ihmiset ajattelemaan, että alkuperäinen merkitys on oikea tai että sen ainakin pitää olla läsnä sanan kaikessa käytössä. Eikös etymologia-sanakin alkujaan tarkoita sanojen _oikeiden_ merkitysten tutkimista?
Etymologalle olisi ollut käyttöä, kun olin koulussa: jos opettaja olisi selittänyt, että "retikuläärinen " tai "retina" eli verkkokalvo tulevat latinan verkkoa tarkoittavasta sanasta rete, olisin hahmottanut kaiken paljon selkeämmin ja ennen kaikkea muistanut nämä sanat laakista, kun muistilleni olisi tarjottu näinkin konkreettinen ja valistunut kiinnekohta!
Vaan ei, ulkoa piti tankata.
Mutta entä se pohtiminen, jossa päädytään ehdottelemaan kaikenlaista ilman, että saavutetaan mitään tosiasioihin ja pätevään päättelyyn perustuvaa käsitystä, saati yksimielisyyttä? Kuten vaikkapa että johtuuko "kiuas" sanasta "kivikota" tai "järki" sanasta "jälki" vai toisinpäin. Mikä _sellaisen_ hyöty ja merkitys on?
Sellainen etymologia tuntuu olevan vähän sellainen tunne- ja fiilisasia. Musta niinku tuntuu että jokin sana voisi olla sukua jollekin toiselle. Ja toisen "koulukunnan" etymologista taas tuntuu, että melkein kaiken voi selittää "äänteellisesti motivoiduksi". Eikä kumpaakaan vastaan, tai kummankaan puolesta, voi oikein väittää mitään erityistä. Mutta kinatahan toki voi
Etymologia on tiedettä, mutta "tutkimustulokset" eivät aina ole oikeita. Harrastelija saattaa ihan intuition ja arvaamisen perusteella päästä oikeaan lopputulokseen, kun taas tiedemies voi joutua pahasti syrjäteille omissa tietellisissä päätelmissään.
eri kieliryhmissä ovat tietysti erilaiset muotoutumiset tosiasia, indogermaaniset, slaavilaiset, romaniset ja finno-ugrilaiset esimerkkeinä ja tietysti eri kielistä otetut lainasanat, siinä sitä on puntaroimista ja hyvää ajankulua, ihmettelyä ja selittelyä, mikään kai ei ole ihan yksioikoisesti perusteltavissa ja sehän se asian suola onkin.
Kokonaan eri asia on sanojen alkuperän tieteellinen tutkimus. Siinä ei mielikuvitus lennä, vaan etymologisella tieteenalalla on omat tieteelliset menetelmät.
Mutta siltä vain vaikuttaa, että etymologisen tutkimuksen suhteen tätä eroa on vaikeaa nähdä. Kieli on jokaiselle hyvin läheinen asia, jokainen miettii kieliasioita samoin kuin esimerkiksi vatsakipuja. Mutta niin kuin sanojen alkuperän tieteellisessä selvittelyssä olisi syytä luottaa asiantuntijaan, jokainen antanee umpilisäkkeen leikkauksen mieluummin koulutetun kirurugin kuin harrastelijan käsiin.
Ennen muuta kuitenkin yleinen kiinnostus merkitsee vain sitä, että ihmiset haluavat kuulla kiinnostavia juttuja sanojen alkuperästä. Ja sitten ehkä levittää niitä. On hyvä, jos juttu on jotenkin uskottava, mutta tärkeämpää on, että siinä on jotain jännää, säväyttävää ja erikoista.
Suomeksikin on julkaistu kirjoja, joissa on sekoitettu huonosti sulatettuja etymologisen tutkimuksen tuloksia, sen epävarmoja hypoteeseja ja kirjoittajan omia sepitelmiä sekasalaatiksi. Ja ne taitavat myydä paremmin kuin oikeat etymologiset sanakirjat, jotka ovat kovin raskaslukuisiakin - paljon lyhenteitä, viittauksia omituisiin sukukieliin ja vain vähän jänniä juttuja.
Joten mikä siis on etymologisen tutkimuksen oikeutus? Si mundus vult decipi, ergo decipiatur! Jos kansa haluaa lukea jänniä juttuja sanojen alkuperästä, tarvitaan hyviä viihdekirjailijoita sepittämään niitä. Olisiko jotain väliä sillä, että kansa oppisi vain "oikeita" etymologioita (sellaisia, jotka ovat melko vahvasti perusteltavissa tieteellisesti)? Mitä kansa etymologioilla tekee? Viihdyttää itseään. Ja viihdytysarvoa lisää, jos markkinoilla on paljon erilaisia sepitteitä, joista voidaan kinata.
Jos käsitys sanan alkuperästä jotenkin vakavasti vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja jopa toimintaan, niin silloinhan moraali vaatii meitä esittämään hyödyllisiä selityksiä, ei oikeita.
Tähän mennessä on joutunut toteamaan lähinnä näin: jännät, säväyttävät ja erikoiset alkuperäselitykset ovat enemmän tai vähemmän epätieteellisiä; tieteelliset selitykset ikäviä, yllätyksettömiä ja tylsiä.
Etymologinen tutkimus vaan ei ole onnistunut esittämään tuloksiaan jännästi, säväyttävästi ja kiinnostavasti. Asia on nimittäin niin, että monet, monet tieteelliset selitykset ovatkin jänniä, säväyttäviä ja erikoisia. Tutkijat eivät vain ole osanneet esittää niitä näin, tai he eivät ainakaan tavoittaneet suurta yleisöä.
Tässä onkin haaste: Sanojen alkuperän tutkijat, popularisoikaa! Jännästi! Säväyttävästi! Erikoisesti!
Olen monta kertaa sanojen etymologian kautta löytänyt niiden sisällön syvimmän olemuksen. Se auttaa ymmärtämään asioita ja ilmiöitä, myös omaa osaani kulttuurin ketjussa. On suorastaan liikuttavaa havaita, miten monet abstraktit sanamme ovat lähteneet hyvin konkreettisista asioista. On syntynyt tarve ilmaista abstrakti asia ja sanat on luotu samalla tapaa kuin rakennukset tai esineet, kokeilemalla, kehittämällä, levittämällä.
Kukin aika ja sukupolvi luo omia merkityksiään ja lisää jälkensä sanojen etymologiseen ketjuun.
Toden totta, etymologia oni hyvin tärkeä tieteenala. Ei kaikille, mutta meille, jotka ymmärrämme asioita sanojen ja niiden merkitysten kautta.