Kotimaisten kielten keskuksen kieliaineistojen ja -arkistojen esittelyt ja pääsy sähköisiin aineistoihin.

Tuutarin murrenäyte

Tuutari sijaitsee lähellä Suomenlahden pohjukkaa, Pietarin eteläpuolella nykyisen Venäjän alueella. Se on yksi Inkerin vanhimpia luterilaisia seurakuntia, perustettu jo vuonna 1640. Tuutarissa on vanhastaan puhuttu inkeriläismurteita, mutta nykyisin valtakielenä on Venäjä.

Inkerin suomalaismurteet kuuluvat kaakkoismurteisiin. Murteelle ominaisia piirteitä ovat muun muassa loppuheitto (viel, kelkaal) ja sisäheitto (laskiaist < laskiaiset, ei olt < ei ollut). Inkeriläismurteissa on myös runsaasti venäläisiä lainasanoja (tsaiju, tvortsa) ja liudennusta (ol'l'iit, ajet't'ii). Liudennuksesta voi lukea lisää Kauden murre -kokoelman Lisätietoa liudennuksesta ja prosodiasta -alasivulta.

Tuutarin murrenäyte ”Laskiainen oli suurta juhlaa” on luettavissa ja kuunneltavissa alta. Näyte on jaoteltu viiteen osaan.

Laskiainen oli suurta juhlaa

Tuutarin murteen kielenopas Katri Peräläinen, o.s. Pettinen (s. 1897) on eloisa ja hyvämuistinen kertoja. Hän jäi sodan jälkeen Suomeen asumaan, mutta säilytti hyvin Inkerin murteen. Pertti Virtaranta nauhoitti Katri Peräläistä useaan otteeseen vuodesta 1966 vuoteen 1977, yhteensä yli 23 tuntia. Tässä esitettävä näyte on osa Turussa 20.2.1971 tehtyä haastattelua.

Näytteessä Peräläinen muistelee, kuinka ennen vanhaan Inkerissä vietettiin laskiaista. Tuutarin lähellä sijaitsee Tsarskoje Selo (nyk. Puškin), jota inkeriläiset nimittivät Saareksi. Siellä on tsaarien palatsi- ja puistoalue. Laskiaisena nuorilla oli tapana Saarille juhlimaan. Siellä nähtiin usein myös tsaarin perheen jäseniä.

Alleviivatuista murresanoista on esitetty levikkikartta sivupalstalla.

Kakkaroita ja laskettelua

PV: Mite teil piettii laskiaist?

KP: Oi meil ne laskiaist ol’l’iit niin, sellaset metkat päivät et siel sit paistet’t’ii niitä kakkaroi. Se kakkarataikina teht’ii viel ol’ parempaa ko tehtii tattarijauhoist. Tattarisuurmat jauhettii hienooks ja, sit se nostatettii hiivaal. Mut vaik vehnäjauhoistki tehtii taikinaa ne aina hiivaal nostatettii. Ja sitä ol’ kakkaravalajaista koko kyläs joka talos. Vaik otrajauhoist taik vehnäjauhoist taikka mist mut se, laskiaisen ain. Ei muita erikoisempii ruokii, mittää niin erikoista ollut. 

Mut liuvuttii kaikki kuka kynnelt kykeis vanhat ja nuoret. Jos ol’ oikein jo semmonen, vanha, kanttura ämmä ni, sekkii tul’ liuk-, kelkaal. Ko ei muta ni vunukka vet’ häntä kelkaal mäkkee alas jot kasvais pitkää pellovaasta. 

Kakkaroiden paistoa Kannaksella (Sakkola v. 1936). Kuva: Veikko Ruoppila. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Kakkaranvalajaiset Kannaksella. Kuva: Veikko Ruoppila. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

Koiruutta ja tukkapöllyä

Kaik ol’l’iit meäes. Ja meil ol semmonen, sellanen yks suur mäk. Siint ol’l’iit, koko ikäsen, kyläläist vetäneet hiekkaa Suariil, ni siihen sit tehtii se mäk ja.

Sit ykski kerta laskiaisen tekkiit, semmoset pienet pojat koiruutta ko, otet’t’ii suur rek, ja laset’t’ii. Sit tekkiit yhest paikkaa auk sen t’ien ja otet’t’ii suur rek ja lähet’t’ii, sil ree-el. Ja pienet pojat tekkiit siihen sellaset ansat  pan’n’iit hiekkaa, ja tekkiit petoshavvan. Ja rek läkskii viäräl t’iel ja t’ie män suoraa, Ossitter riiheel. Ja se riihen, lamakatto ko ol semmonen et yks, yhtä kulmaa pit yks patsas voa kiin. Ja tämä poukahutti siihem patsaahen ja ku se patsas, läks pois ja se katto tul’. No mut ko se jäi siel kolmeest nurkast pitämää ni myö olt’ii kaik siel katon al.

Ja muistan kuin kovast meitä hirviit’t’i. A se Joakkel, se mies mikä antoi aim meil rekkee pittään ni, hyö elliit kahen kesev voa ja, poika heil ol’ mut se ol’ pien. Ja heä ain laskiaisen ko meitä vetel, millo vei, kons vei Suariil kons vei Hatsinaahe ni sit myö käimmä kesäl hänel talkois heinää lyömääs, se ol suur apu hänel. Hää ol’ oikeen semmonen hyvä mies meit nuorii kohtaan. Ja myö, se reenki jät’immä sinne ja mänimmä Joakkelil sanomaa et siel tul vahinko. No eihä hiä yksinää mitää mitä sitä jaksant, pois nostaa. Voi hyvänen aikain ko myö saimma pauhuu. Monet tytöt sit oamusil sanno ko, nähtii toinen toisiam, kuka sannoo et ”minnuu lyöt’ii”, ”minnuu revit’t’ii tukast”. Kuka mitäkki sai pöllyy ko,se, riihehen ajet’t’ii sinne.

No, aina ne asjat korjat’t’ii ja lauhtuiha se. Mut miul ko ol’ oikeen äkänen isä ni miul ol’ ämmäin oikeen hyvä. Hiä ei kosk-, konsa isällein sanont. Sit ko mist asjast ko en totelt ni ämmäin ain sano jot, ”voi voi ko mie kerran isälleis sanon” ni sit toas olim muutamam päivän kiltti hänel ja tottelin.

Kelkka (Lappee v. 1954). Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Laskiaiasena laskettiin kelkoilla. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

Kulkiessa laulettiin

Laskiain ol suurta illoo. Mänt’ii Suariil. Sit siel ol semmonen, semmonen huotava mist sai tsaijuu oikeen, työmiehet käivät siel voa. Siel, koko ajam mikä ikkänä semmonen, no, nin ku suomeks sannoo kloun, äijä, vanha äijä, soitti karmoonil ja lauloi kaikellaisii sit. Muistav viel ko se lauloi puol suomeks ain ko mei, Suari linna ol sit keskel suomalaist ja siel melkein kaik, hiukan osasiit suomee.  Mut muistan semmosenkii laulun ko se sit lauloi aim meil. Se ol kesäl karussellis laulamas ja talvel ol siel trahteriis. Ko, ois pitänt laulaa ”kukkuu kukkuu kaukana kukkuu” ni häl lauloi, ”jukkana kukkana kaukana kukkana saimana raimana raikuttaa”. Se ol’ meist lystii.

Mut koko aika laulettii kaik mitä osat’t’ii voa kaik kansallaulut ja, ja, siel matkaal. Meil ol’, meil ol’, merkillistä mein kylän kansa, taikka mein Tuutariis. Ko meil ol’l’iit ne laulut. Jos mihin ikkänä läksiit pojat ja tytöt vaikka… kaks kilometrii ol matkaa Kotsalaisel. Taikka kaks virstaaha se ol siihen aikaa, em mie nyt kilometrilöi tiiän ni. Ni, laulain lähettii sinne ja laulain tultii pois. Mut sihen aikaa ko ne virstatki vaihtuit kilometrilöiks ni, sit Poapolan ämmät sannoit jot, voi, tätä nevvostovaltaa ko t’eä tek nyt Soarinkii, vähäm pitemmääks. Enne vanhaa ol’ kaks virstaa, nyt on kaks ja puol’ kilometrii. Myö ei millä osattu niitä, kilometrii mitata. Mut vuoskymmenii sanot’t’ii virstoiks. Ja naulat ko muuttuit, kiloloiks ni, samallain ko, mänt’ii puotiihen ja ain ostet’t’ii puol naulaa ja naula ja kaks naulaa ja, vaik ol’l’iit jo ne, kilon kiirat.

Tsaarin perhe ja suomalaiset

Jokahinen ties, kons ol’ se keisar koton siel Suariil, siel tvortsaas. Sit ol’ain lippu katol. Mut ko ei olt lippuu katol ni sit ei olt kasakkoi eik olt mittää vartio – sinne ol’ nii vapaa männä. Vai ei ne meitä suomalaisii konsaa kieltäneet. Ko mänt’ii Soariil ni kyl niit, harva kerta, ko män’tii ettei nähty sitä perettä.

Niin monta kertaa, en nyt muista, mut olen nähnyt kymmeniä kertoja sen pojan, Olekseinkii, ko se näillä teillä ajel. Ja, meitä suomalaisii… hevosel ei päästyn niitä teitä. Mut kun viet’iin, voapukkoi myötäväks taikka maitoo taikka mitä ko mänt’ii siel ni, ol viel usjan kerran niin ikkänää et olliit hyväl piäl et sannoit hyväm päivänkii. Ja, se ol’ niil läheinen, et sitä mielellään… Mut sit Lintujärvel ja ko, ko ei olt keisaar siel ni sit Lintujärvel peästii siel ol’l’iit lotkat. Peäs viijel kopekal l’iukuilemmaa tunniiks ja viis kopekkaa voam maksoi. Mut sit ko ol keisaar koton ni sit, ei oikeem peäst sinne. Ja se ol lähel. Kyl siel, siel ol’, oikeen, potrat paikat.

Kulkusia ja koristeita

Se ol laskiaisen sit ko liuvut’t’i, mänti Suariil ja Hatsinas käytii. Se ol sit… Sihen aikaa ko ei niitä, teitä missää puhtistettu. Ne ol’l’iit niin havvakkaat (= kuoppainen) ja lumiset, ja syrjääkii ko aijoit ni, siin olkii, ol’l’iitki kovas heääs (? = hädässä) et, se kuorma kaatuu taikka, muutem miten ikkänää. Mut, tämä ol’ jo sovittu sen, sen miehen kans kuka meit läks viemää sinne et, kaikkiin kurjaas paikas ne täytyy, koataa ain. Ja sillon tupsahettii koko tyttökasa, pojat piteliit koikkaa kiin ja välist ain koikkakii lens sinne hankel. Vaikka kyllä palens kinttuja. siihen aikaa sukat ol’l’iit voa alapuol polven ja siind ol’l’iit sukkanauhoil kiin. Kyl ne polvet paleli. Mut ko peästii koikkaa takasi ne toas ol’ yhtä hauskaa ja laulettii huuvettii mikä kurkuust lähtee, kaik hauskat laulut siel. Ei me ilman ääntä oltu, jos ei muuta ni joku, joku, loat’ mitä ikkänää, sellaista et, et nauratti. Ja, sillon ko sakis oltii, nuorii oltii ni, se olki kaikkiin hulluutta se nauraminen.

No sit ko, laskiaisen ko lähet’t’ii voa liukumaa ni sitten kaiken maailman kellot hankittii. Aisakellot meil olliit suurii. Näitä aisakelloi käytettii, aina muulloinkii häis taikka läksiäisiis, ne oli aika suurii. Mut sitten porokellot, ja sit kalkkalat, ja sit hevosen kaulaas ol sellanen, oikeem potra tehty, koristeompeleil viel, ja siin ol sit joka sentim peäs, kalkkala ja kello. Ja nämä helis jo mihin ast. Se ol semmonen, semmonen helinä joka paikaas ja, sit, kaik selsil pitkil nauhoil, sinisii keltasii punasii. Jos ko ei muuta ko ol kaunis, punanen hamen nii tämä revittii pitkiiks nauhoiks ja, se pantii vempeleehen kaikkiin yllääl sinne, et se, sen hevosem päänkii peitti. Ja aisapuoliis ja sleeois ja länkiis, kaik ol’ hevon’el lintitetty. Ja tämä ol sit oikeen tapana yleisesti siellä, et, niit, sanot’t’ii mitkä esvaltoi liuvuttelliit ne miehet, ne, voi hyvän aikan ko ne saivat paljo rahhaa. Ni, niihen hevoset ja, ei oikeen o, esvallat eivät sellaist hevosta ottaneetka mikä, ei olt oikeen kovast, l’int’itetty. Ne l’int’it pit olla joka paikas. Hevosen häntäki l’int’itetty, ja solmeiltu. Et sem paremman hinnan veikka sai. Sitä, sitä, mie en tii mist se johtuu se sana mut veikaaks niitä sanot’t’ii, venäläist sekä… Ko isännät ko läksiit, laskiaisen ni sanot’t’ii ”lähetää veikkaamaa viikooks”. Mut, torval’l’inen tul’ rahhaakii. Torpa ol’ se mis hevoisen, kauroi syötettii.

Ol’ laskiainen suurta juhlaa ja ilon juhlaa ja se kest koko viikon.

Hevonen ja kaurapussi (Juva v. 1937). Kuva: Arvo Inkilä. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Valjastettu hevonen ja torpa. Kuva: Arvo Inkilä. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

Selityksiä

kakkaravalajaiset = ohukaisten leipojaiset

karmooni < ven. garmon´ = harmonikka

koikka < ven. murt. kojka = (työ)reen istuin

lintti = (silkki)nauha

lotka < ven. lodka = vene

sleeat < ven. šleja = mäkivyöt

torpa < ven. torba = (hevosen) kaurapussi (syöttöpussi)

trahteeri < ven. traktir´ (vanh.) = majatalo; ravintola

tvortsa < ven. dvorets = palatsi, linna



Tuutarin historia

Lue lisää Tuutarin pitäjän historiasta ja seurakunnasta Inkerin kulttuuriseura ry:n Virtuaali-Inkeri-sivustolta:

(Viitattu 18.4.2016.)


Inkeriläisnainen (Kallivere v. 1938). Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Inkeriläisnainen. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.