Kotimaisten kielten keskuksen kieliaineistojen ja -arkistojen esittelyt ja pääsy sähköisiin aineistoihin.

Toholammin murrenäyte

Toholampi sijaitsee Keski-Pohjanmaalla Lestijoen varrella. Toholammin murre kuuluu keskipohjalaisiin murteisiin. Pitäjän murrenäyte ”Terva oli talouden perusta" on luettavissa alla. Teksti on jaettu kuuteen osaan. Neljäs ja viides osio on lisäksi kuunneltavissa äänitteenä.

Vanhassa Toholammin murteessa on käytetty sanojen alussa kahta konsonanttia (knippu, pruntti), mutta nuorten puheessa ilmiötä ei enää juuri kuule. Vokaalien välinen h on säilynyt paremmin (tuhkahan). Nämä piirteet ovat samoja kuin eteläpohjalaisessa murteessa, josta Toholammin murre on saanut runsaasti vaikutteita.

Läntisten murrepiirteiden lisäksi Lestijoen seudulle on arveltu tulleen päijäthämäläistä vaikutusta Jämsän ja Kuhmoisten erämiehiltä. Toholammilla on esimerkiksi Jämsä-nimiä ja yleiskielen d:n vastineena esiintyy j:tä kuten Kuhmoisissa (pata : pajan).

Terva oli talouden perusta

Näytteessä seppä Leander Nisula (1888–1975) kertoo, kuinka asutus levisi rannikolta Lestijokivartta ylös. Hän kuvailee vanhoja elinkeinoja, jotka kaikki perustuivat metsään: vanhimpina aikoina metsästettiin, sitten tuli kaskiviljelys ja 1600-luvulta alkaen puutuotteiden vienti. Aluksi vietiin tuhkaa ja potaskaa. Myöhemmin tervasta tuli Keski-Pohjanmaan vaurauden lähde. Myös laivanrakennus rikastutti Pohjanlahden rannikon kaupunkeja, ja sisämaassa raaka-aineiden toimittajilla riitti työtä.

Haastattelu on tehty elokuussa 1966. Haastattelijana on Suomen kielen nauhoitearkiston stipendiaatti Paavo Suihkonen.

Alleviivatuista murresanoista on esitetty levikkikartta sivupalstalla.

Halssi eli tervahaudan sivuun kaivettu syvennys, johon haudasta tuleva tervaränni päättyy (Vimpeli v. 1931). Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Halssi eli tervahaudan sivuun kaivettu syvennys, johon haudasta tuleva tervaränni päättyy. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

Toholammin asuttaminen

– Puhuko ne vanhat miehet, mistä päin tätä asutusta olis tännet tullun noi aluksi, siis tähän Toholammille?

– Niin tännet Toholammille?

– Niin.

– No se on tullus sieltä, mererrannalta päi. Ko se on sillä lailla ollu että, ko tämä asutus niinko me ymmärrämmä että, se on ko se on olluk kalastus ja metsäsätys jolla on elettyk ko ei maavviljelystä vielä ymmärretty nii, niitä on tullut täältä, pitkim Pohojallaher rantaa sieltä Vaasasta päin, niin tuota, siinä, aina sitä mukaa ko on asutusta kasvanun niin että om pystytty seurakunta perustahan nii, soon nähtävästit täällä niinko, täälä ny Alajärvi ja Lappajärvi ja Evijärvi ja Kortesjärvi semmoset, josa on suuret vesistöt niin sielä o ollu erinomaset elimmahollisuuet niille, alakuasukkahille nii, som Pietasaarehen sitte, siinä on kehittynnyn niim paljo seurakuntaa että on sinnes saatup perustetuks seurakunta. Ja sitte ko asutus aina lisäänty että, että, se, kasvo, kasvo kasvamistahan nii, sitte son Kokkolahan siinä, Kaarlelan, nykyjähän nimitetähän Kaarlelaks stä maaseurakuntaa josa on se suuri kivikirkko – kyllä tiättä tietysti?

– Kyllä.

– Nii. Se on se ensimmäinen Kokkolan kirkko sitte, jonka ympärille on sitte seurakunta muodostunu. Ja son tämä Toholammillaki olevat asukkahat ne, harvat asukkahat ne on kuulunnu, siihem Pietasaaren seurakuntahan, ensin, ko muuta seurakuntaa ei ollu. Ja, sitte ko Kokkolaham perustettihin nii se siirrettihin siihe. Ja sitte ko asutus lisäänty niin se, ja sitte tuota ni, siihen, Lohtajahan tuli sitte se emäseurakunta ko se, ne om pitkim Pohojallaher rannikkua, tulluj ja tuota nii, nil laajentunuj ja se on sitte, se, ensimmäiset asukkahak ko ne on Himangolta lähtenyj jokivartta nouseen nin ne on, noon tuota nii, mennehet heti Lestijjärvelle Hiijeenniemehe. Ja, sinne alakanu... ku soli siellä semmonen suuri järvi niin se näki siellä elämisem mahollisuuen.

Ja siitähän kerrotahan sitte että, sitte ko täältä Himangolta päin on, asukkahia lähteny jokka siellä Pohojallaher rannalla asu nii, lähtenym mehtästysretkille nin ne on täälä, Jämpsän takana tullehet vastakkaa sielä syämmaalla, se Hiienniemen asukas ja se, se sitte se, Himangon asukas nii, niille on tullur riita niistä riistamaista että ko, toinen on tullum muka toiser riistamaille ja, siellä noon sitte väitelly aikansa ja sitte noli kais sopinu ja pannehet rajam mitä myöjen, si- mitä myöjen saa kumpiki kulukia ja heh heh.

Sitte se on ko, asutus lisäänty ni sitte jääny... Ja sitte sitä mukaa ko, sitte ne oppi jo nuoita, leipääki yrittähän. Sehän on se ensimmäinen, leipäkeino ollus se, se kaskiaminen ko ne poltti mehtiä ja, suuria aarniomehtiä polttivat ja sitte tuota siihen tuhkahan kylyvettihir ruis siivottihin niitä, puurrunkoja vaiv veettihim pois eestä ko ne, poltti siinä nii sitä, sielt sai tuhkasta kasviravintua ni, siihen kylyvettihir ruis. Jos onnistu ettei halla vienyn niin saivat siittä, leipäviljaa sitte. Niin, se on sillä lailla sitten ko ihimiset, oppi jo sitä että, pitää saajal leipää. Sillä lailla, sillä lailla se on ollu. Se on nii...

Niitä on sieltä Himangolta päin sitte ruvennun nousee ja, niin ko, niin ko sanottuk ko se on sieltä Lestiltä, Hiienniemestä tullut tänne Asialaan että ne on sillä lailla ste, kansottunnu. Ja ne on sitte ollun ne ensimmäiset maantiet mahottomam mutkasia, kas niinko me ymmärrämme ko ne oj jokivarsia, nyk ko ne on, aina, asunto sinnet toinen tännet tullun nii, ja mehtä raivattu ni, sielä on, kivejä ja suuria kantoja jouvuttuk kiertähän ko on kuljettus sitte, naapurit toisisaan kinttupoloku syntyny ni, sitä on sitä on stä mukaa ko asutus kasvo ja väjestö lisäänty ni, ruettus sitte ravailehej ja, aina, korjailehen stä ni, tieks – ja viimein se kehitty maantieks. Ja non kauhiam mutkasia, tämäki, Toholammin tie ollum mahottomam mutkane ja, son kaikkeim mutkasin olluj joka kulukee pitkim Pohojallaher rantaa se vanha rantatie. Joo.

– Minä on sitä, kerra ajanu ja se oli aika, aika mutkasta.

– Joo ja sitä oli silloj jo monen sukupoloven aikana oivottu monehen kertahan. Se on, sitä on, vuosisatoja aina oivottuj ja, ja, taas, taas korjattu ja, nythään siin on taas perusteellisempia ollu, nykyjähän oikomisia. Joo.

Maanviljelyskalut

Kyllä se oli. Eikä se ollus se maan-, ne maavviljelysasehekkaan ei ne ollun ne ensimmäiset ollum mahottomia ko, soli, isosta koivusta veistettys se saharakij jolla kynnettihin nii, ne, haarat ne vannahakkin oli ollup puusta ettei ollum muuta ko oikeem pikkunen kisko sielä kärjisä rautaa. Ja puinel luotij joka käänsi mulla. Joo se, semmoset ne oli ollus siellä Rytiojallaki ensimmäiset ja, niin kaikilla niillä alakuasukkahilla ensi. Ja sitte se risuäjes joka oli, josta ootta kuullum mainittavan kuusi-, kuusista suurista kuusista halavottuj ja, ja, ne oksantynget sitte oli tuommoset ne oli, pitkät ne oksantyngät ja, ne oli vihtoilla vain kasattus siinä, aisat vihtotettus sihem päälle ja, semmosella ste äjestettihi. Niinko sielä, niitä kaskia jo-, johon nek kylyvi ko nep poltti niitä nii, kivikosa ja kannikosa ehän sielä, muullaista karhia olis voinuk käyttääkkään –  sen tietää että, se oli hankalaa, viljamaata se semmone, ni. Ni semmose, semmose-, semmoset ne oli ollu ne ensimmäisek kalut, viljelyskalut. Ja niin ne oli ollup puutalikokki, semmosesta, koivuhaarukasta tehty jolla, lanta luotihi ja, nii, niin se oli olluk kaikki.

Potaska

Sillä lailla, sillä lailla se oli. Se oli täälä se, ensimmäinen tuotantolähe oli, se oli se potaskankeitto. Oottako kuullu mainittavan siittä?

– Kyllä.

– Joo se, joo ko ne mehtiä poroks poltti ko, ei muuta ko suuret, aarniokoivikot oli hakattu... Oli, aamusella mies ko meni mehtähän nii soli, kahtonu kuivia honkia – sen tietää niitähän oli sillon aikana honkia mehtäsä jokk oli, vuosisatoja ja tuhansia seisonnehia niin siell oli vaikka millä mitalla – niin oli lyöny, pieniny honkia ja tehenys semmosen sopivar ristikon, oikee hyvän nuotiom pohojan siihej ja, sem pääller ruettuk kaatahan tuorehia koivuja sitte ja mies kaasi niim paljo ko se päiväsä kerkes kaataa, ja löi siihem pääller ristikollen niitä, ja iltasella ko, sitte ko lähti kotijan nii, sytytti palahan. Ja sitte tuota, taas seuraavana aamuna ko meni mehtähän nii, sitte tuota, oli kontti mukana suuri kontti sitä vasten että sitte, se rupes, hakkaahan taas uutta rovijua, siihel lähettyvillen ja, teki samaj jutu – honkan-, honkanuotion pohojan sinnel laitti ja siihen taas kaasi koko päivän niim paljo ko, niim paljo ko tuota, jakso ja, taas palahaj ja, se eilisem päivän tuhkan sitte ko se siinä, jähty sen, sem päiväv vielä sitte sen yöm perähän niin se, sitte oli koonnuk konttihij ja sen toi seljäsähän kotija joo.

Ja sitte se, sitte se oli myytyp porona ensin, semmosena tuhkana vaim mutta sittehän ne oli jo kehittynyt täälä että ne rupes sitte potaskaks keittähän sitä, sitä ja tuota nii, ja sitte niill oli ollu oikeen se, ne kalsuneerausuunikki. Tuossa Välikankankahallaki siin on, kauhian suuri kivi, joka on niinko huonej ja siin o aivaj jyrkkä se toinen seinä, nii ne kerto että siinä kivev vieresä on ollus semmonem potaskauuni josa, josa, siinä oli keitetty stä potaskaa ja ste vielä, se, toiskertanen se kalsuneeraus sitte että se tuli oikeen stä ensluokkasta – se oli ste kallehempaa se.

Joo sillä lailla ja, sem perästä on sitte, kehittynnys se tervampoltto ko se potaskampoltto jäi pois niin se tuota, sitte aljettihin sillä tervalla tienaaha. Ja, sillä lailla se ov vaihtunnu aina tämä, Keski-Pohojammaan, elinkeinoelämä, tuotantoelämä että se...

Tervankuljetus

Se oli se asutus semmosta, semmosta se oli, niinko sielä Rytiojallaki ko se, se meijän esi-isä ko se oli alakanus sitä talua ni, se minun, minun isoisäni kerto siittä että, sielä oli vielä sillä vanhalla ukolla ollus semmoset aisat jolla se oli tervatynnyreitä vyöryttämällä vieny Himangolle.

Ko oli sillä lailla ko, oli kesän aikana maksanuk ko Himangolla sielä merer rannalla oli se, tervanostopaikka ko ne ulos vei siihen aikahan tervaa. Se oli ainua ulosvientitavara. Nii, niin tuota, sano että ko se... talavella ajettihin ko ne, kesällä poltti tervan nii ne, talavella ko ei sillon kärryjä olluv vielä olemasakaan ko ei olluk kärryteitäkääm mitä myöen olis kuljettanuk kärryillä eikä niit ollu olemasakaam muuta ko, rekipelillä, talavella vietihij ja, ne talavitiet vain oli sitte ni...

Niin, sano ett oli semmoset, aisat se oli tervatynnyrin, uurrettev välihin siihen tervatynnyrin pohojihin kahem pääl lyöty halakastusta puusta semmoset lossit [ = klossit] näi, ja, niihiv väännetty, kairilla reijät niihi, puihij ja, lyötys semmosep puutapit ja sitte niinko peltotukin aisat laitettuj ja, sitte hevosella ajettihin että se, vyörymällä meni tynnyri hevosem peräsä ja, se oli nii, täytynyp pannas sitte se tynnyri, vöitä niin täytehen ko, et-, että, ainoastaham pruntin kohalle ei pystynyp panehen että se jäi se soukka osuus niinko tervatynnyrisä on se pruntir reikä nii, aivan uurtehesta kahem pääl lyä niim paljo ko mahtu siiv vöitä ja ste viälä iso knippu varavöitä följyhy, sihen aisaim päällek keuloiles sitte, oli pitänyv varustaas situav vihtalla följyhyn ko nii, -tä jos, katkeili sielä ko kivihi ja kantoihin kävi ni, katkeili vöitä ni... Soli, pitänys ste aina, jonkulaisen telam päälle ajaas se tynnyri että se tuli toisesta päästä kohollehe ja, oli kirvesnalakki, mukana että se aina naputti menehen [sin]nep pruntihim päin niitä, ehejiä vöitä pois eestä ja uurtehesta päil lisäs uusia että, ettei tervatynnyri hajonnuv välille.

Kun se oli siitä johtunu että oli, kesällä ollup puolta kallehempaa se terva ko, talavella. Nii sitä joutu yrittähän. Ston kakki keinop pitänyk kokia. Joo.

Suksien tervaaminen. Kuva: Toni Suutari, Kotus.
Suksien tervaaminen. Kuva: Toni Suutari, Kotus.

Laivanvarustusta Keski-Pohjanmaalla

– Mihinkäs sitä, tervaa noin sitte kun sitä hevosella, ajettihin ni mihinkä se täältä vietihi?

– Nii soli soli se, Himanka yks paikka johon ne vei – sielä oli paljo olluv vastahanottua nyt tietysti. Soli Kokkola pääpaikka johon, ajo. Noli täältä Toholammiltaki aika paljo ajanuk Kokkolahan suoraham mutta, Himango-, Himangollen ne on aikasemmin ajanu. Ne tietystikki, lastas Himangosa, Himangolla stel laivahaj ja, Kokkolasa, oli sitte se päävarastopaikka nii siitä, siitä lisättiil lastit tieten ko ne vei ulos sitä.

Ja sitä tarvihti sitte kotimaa, paljo stä tervaa ko, ne oli ne, honkalaivat ne vanhap puulaivat, seililaivat nii, sehän oli nii, valtavaa touhua ko se oli tämä Pohoja-, -lahe rannikko niitä, senaikasia laivatelakoita josa niitä seililaivoja tehtihin ni, niitä oli pitkim matkon täälä ollu... Se on täsä Lohtajasaki ollu ja nii, niin eellehen tuonnep pohojoseem päim monesa paikasa.

Ja, Kokkolan kaupunkiki oli omistanuk kuuskymmentäneljä laivaa, siihen aikahan. Ja se, soli niiv valtavaa ollu että ne, ne tuota, oli valloottanu yhtehen aikahaj jo Keski-Euroopam meriliikentehen ko, ko tuota nii, ne ulukolaiset tammilaivat oli niim paljon kallehemmaks tullu että, nei kyennyk kilpailehen tämän, suomalaisen honkalaivan kans.

Sillä lailla se ol ja, sen tietää että niisä laivoisa niider rakennuksisa tarvittihin tervaa paljo ko ne kaikki tervattihi, lujasti niin siinä meni mahottoman tervaa, siihen oli käytettyp paljo. Se oliki se tervatuotanto, se o-, se oli tämän Keski-Pohojammaanki tuotanto ne oli täälläki poltettut tervaks nuo, mehtät niin että noli olluv vaaj jokseenki aukioita

[nauhoite loppuu]

että tuolta Lestiltä ko se oli, nämä valtiommehtät oli villinä tuolla Lestillä ni, ettei niiss ollum mitääv vartioita eikä niitä omistannuv vielä kukaan ne oli vain semmosia että, sieltä puun sai ottaak kuka sen sai.

Laivanrakennuspuut

Nii, sielä oli suuria aarniometsiä ne sieltä ajo, sitte stä laivavvärkkiäkin oli ajanu, tavattomam paljo. Net sai sitte joka sen, sai sieltä puun ulos mehtästä ja, vei sen tuonne, sinnel laivatelakoillen niin sai sielä myyäs sitte. Ne oli, -ta ne oli täällä veistetty valamihiks heti täällä ei ne ymmyriäisenä ruvennu ajaham muuta ko mastopuut oli ajettu pyöriin aina mutta, ne runkopuut niit oli ollu, niit oli olluk kauheita puita ku oli ollu, paksuimmak kanttiiseks veistettyinä kaheksantoista tuumaa. Joo ne oli, siin oli ollum monen kokosta ko ne ajo stä kanttiista värkkiä ko ne oli, ne oli veistäny. Täälä oli, Lestillä ollu, jota sanottihi Veisto-Pekaks se, se, tuota nii, se oli veistännyk koko miehuuselämänsän nuoresta miehestä vanhuutehen astiv veistäny aivan niitä semmosia, niitä stä laivavvärkkiä ko, ne vei stä myyntitavaraa. Ko näitä merimaam miehiä nuoria miehiä tuli, sieltä puita noutahan nii, ne tiesi että siellä on semmonen ammattiveistäjä niin se, ne tohti lähtiä ehän ne semmoset nuoret miehet kyenny, veistähän – se oli olluk kranttua vielä millisiä ne, ne piti ollaj justihin, kantit niin, sei saanu ollam mitenkääv vino, eikä mutkane eikä kierä, kiertyäm mihinkääm päin se veistos nii... Se oli olluv verratov veistäjä se kuulusa Veisto-Pekka ja, ja se oli aina ko ne ajo tuota sieltä mehtästä ulos puun, sinne taloim pihamaillen nii, soli siinä veistääp pyhkässy aina ko ne hevosiaan syötteli ni, ja ne sitte niin kauan oli ja ojotti aina ihtek kuki vuoruahan että se kerkes... Soli ollus sutki mies soli lyönnyn niitä mahottomaj ja, soli olluv vielä siitä erikoinen että, ko sei ollut tarvinnuv veistonarua ollenkaan ko se oli lähtenyp päästä piilulla pyhkäseen niin soli ollun niin ko kerralla pyhkästy aina. Soli ollu erikoismies se.