Kotimaisten kielten keskuksen kieliaineistojen ja -arkistojen esittelyt ja pääsy sähköisiin aineistoihin.

Puolangan murrenäyte

Puolangalla puhutaan savolaismurteisiin kuuluvaa Kainuun murretta. Toisin kuin muissa savolaismurteissa, Kainuun murteissa sanaloppuinen i on säilynyt (esim. oli).

Savolaismurteissa tavattava yksinäiskonsonantin geminoituminen pitkän vokaaliaineksen edellä on tässä Puolangan näytteessä heikkoa. Sekä yleisgeminaatio (näkkyy, mittään) että erikoisgeminaatio (tinkaottii ja tinkkaottii) venyttävät yksinäiskonsonanttia niin vähän, että kaksoiskonsonantti on hiukan liioiteltu merkintätapa.

Piru pakkasessa

Puolankalainen kertojamestari Elias Väisänen (s. 1888) kuvaa nuoruutensa surkeita savottaoloja. Työn, vilun ja valvomisen uuvuttamat metsätyömiehet saattoivat lopulta nähdä piruja.

Haastattelijana on Juhani Kortesalmi. Haastattelu on tehty heinäkuussa 1960.

Alleviivatuista murresanoista on esitetty levikkikartta sivupalstalla.

Ajomma kerran Sallaan. Ja oli oikee pakkane. Neljänkymmene asteem pakkane. Menimmä ruukim pirtilles sittä, töetä kyselemään. No siinä tinkaottii ja tinkkaottiin. Ja niin sovittiil lopussa palakolla.

Sittä meijät meärättiin, kahenkymmenen kilometrim peähän syömmoalle, jossa ei ollu ´asunttoa muuta kun, viienkymmenev vuov vanaha kämpärroato. Ja pakkane. No siihen kum me ruvettiin kiuasta tekemää sittä. Purosta kivet otettiin ja, sieltä urkittiin savi ja, tehtii kaksi piisiä. No niillä reistattiin sulatas sitte stä kämppeä. No eihän se sulanus siinä. Monta yötä seisallaav itekkuhi ´oli ja savuo kämppä täynnä ja, vielä vettä valu niskaan sittä laipijosta. Sitte me lyöttii jo honkie palamaan siihen. Keskelle lattiata suuri, rankarojo.

No sitte se suli että siinä alettiin tareta, taretaj jotakuinni – van ahas oli kyllä täynnä. Ja vielä se oli niin kylymä että kun, peä allep pani märät voatteet kylymetty [= jäätyi] ne siellä. Ja kun siin_oli vielä muu hyväm peällep piruja. Tavallisie.

Kerranni, tuli piisin… piisiss_oli, hevossankot vettä, kuumumassa ni, tuli muuanna yönä istumaa siihen san-, sankol laijalle. Käppyrävartinem piippu oli leuvossa sillä. Van se jo muuan sittä sotkamolaine, kirosi että ”no siihenkö sinä nyt tulit”. Se hävisi siihen.

No sitte toisen kerra, oliv veljeni Taavetin kansan ni, meillä katkesi länki metässä. Se meni sinnek korjoama-, muuttamaal länkeä saona ´ovelle. No että ku helyssä ajoap päräytti  siihen, kartanoon. Taaveti että ”no, toisellaa ´oj johit tulluv vastus”. Mutta hän tormasi kahtommaa. No ei mitää. Ja vettä sieltä lammista kannettii ni, ku siinä monenea iltana tuli, vasttaan semmonen, humu niikun tuulijaispeä kova, van ne sivusi ne kahem puolel levisi. Siitä se oli paha kämppä.

Ja minä kerra apettaet tein talli eessä. Muut rupesi nukkumaaj jo kaikki ni. Minä meni appeentekoon siihe ni, ku muj jalakae alla karjasi oekeen kovasti. No saonassa että ”no, mitä sinä karjut siellä”. Minä etten stä minä karjuv vua, se vieras karjasi. Van ne sanovatki ´että siinä, viiskymmentä vuotta oli ke-, asukkaat ja ne joe siinä ni, sanovat että siinä katosi mies, ja sit_ei tietty mihin se meni va, kuitenni oli peätelleet että tappo ne sen. Ja minä se tulin siihen käsityksee että se oli justii siinä mi-, jossa se karjasi minuj jalakae alla. Se oikee öykäsi, nii ouvolla eänellä.

– Miten se öykäsi?

– No se niin kun, niinkun noin tavallisestik karjasi van se oli se eäni se oli semmonen niin onea.

– Onea?

– Niin että se ei ollu ´oikeen semmonen, mukava eäni, niin ku se jostaek kuulusi, ontosta puusta elim mistä että se oli semmone, vähä ´erityine.

– Mitä se onea tarkottaa?

– No se on semmonen, nii outo se eäni että, s_ei oon nin ku ihmise eäni oik- enää.

– No entäpä sitte?

– No niitähän sitä oesin niitä savottareissuja kyllä, kyllä palijoo mitä on, on siellä pohjosessae ´asennoitu. Sellaisissa niin kurjissa oloissa että ihtesäp pitänys saunat lämmitteä ja puu laittoas siihe ja, kiuassaona. Siellä ulukona sittä värjötelläl lämppiysaeka jos kuim pakkane on. Ja siellä, saonan eessä keitteäk kahvesak keittosa, tuiskussa pakkasessa. No sittä kun ne on niin täynnä ett_ei sovil liikkumaan. Moatar ruvet-, ruvettii yhelläek kämpällä ni, kur rupesi kerran kylellee – no ei oov vara keäntyös selälleen se oli niin täysi. Ja kylymä. Voatteet kylymetty peä alla.

– Mikä se on se kämpär roato?

– Se on kehno kämppä, semmone heittijo, jolla ei enneä tekisim mitää.

Luonnonkivistä kasattu kiuas (Maaninka v. 1928). Kuva: Ahti Rytkönen. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.
Luonnonkivistä kasattu kiuas. Kuva: Ahti Rytkönen. Suomen murteiden sana-arkisto, Kotus.

 – No, vieläkö te nuista piruista tiijättä?

– Tietäsim minä piruista vielläe. Kum minä olin kerraj jäniksev vahtuussa. Muuvanna iltana menil laihoov vahtoamaaj jänistä. Se oli aurinko tuossae pari sylen korkuuveella ja minä ammeeseem menin. Ni, se iltasella jo, ammetta rapaili siinä ympärillä, ja minä ajatteli että van nytpä on kesuja jänikset kun, ammetta rapovvaat. No, minähä ´olin siinä ja olin ni, kul lähti sittä niin kun nainen tullar ryötöstämään, sieltä meijän kottoa päin siihem pel-, keolle. Ja minä ajatteli että tuo ajaa jänikset pois. Ni, ja minä ajatteli että se on naapuri emäntä mennyk kylään. Ja se tulloo. Se oli sen näköne. No ei muuta ku alako kasvuaj ja kasvua ´isoksi, se oli jo noin kolomisem metrin, korkunej ja se oli juurelta leveä. Se oli nin kuj jotai miehen syltä le- elip paria metriä leveä. Ja se minu ´eessä alako kulukean näen, ees ja takasi. Ja, se kuluki nii kun tuo, paesteev varjo, niin tasavasti näiv vail liikku. Tuossa nin ku kymmene metrim peässä. No, minä kun näe että tämä, tämä om piru. Minä, panim pyssyn, ammeel laijalle että minä ammun sitä. Niin kun sillon tuli niin ku, oekeen kovalla luuan tyngällä koraottasi´ympäri ´ammetta sisäpuolelta stä uurretta. No minä hyppäsin sillo ammeesta poes että, käsiksi se tulloo enkä tohtinu laukasta. Ja minä sitte nousi ammeesta ni, se ilimasta kuulu vielä niin kova vohu niin ku oikkeen suuri lintuparvi mennä ´öhältäsi. Ja niim minä heiti – en tohtinuk kumartuo ´eneä, pyssyr roskia ottamaa ´ammeesta – mull_oli suusta latattava pyssy, kävelin kotii ja, herätin velimiehe Heikij ja, sano että lähetäämpä kahen kahtomaa että, vieläkö näkkyy. Va ei näkyny ´eneä sitte.

Ja kun se lunta kuopi toisinaa ku se kumartu niin kun koera. ja kahella käpälällä kuoputti lunta oikkee että se ilimaan tuprusi ylös. No minä oamusella kahtelin niitä jäläkkiä että, kun siell_oli vielä kinoksel laitoja, että minkälaista jäläkeä se teki kun se semmonen tuprakka lumessa aena kävi. Ei minkkäällaista jäläkkeä ollu. Ja ne monniis sannoo että ne silimät valehtelloo vam minä ihav valavon tavallisestij ja, ei silimät valehelluk kyllä.

– No minkä näkönen se piru on?

– No se ei o ´ihmisen näköne ´eikä se o ´elläimen näkönen se ov vain semmonen, käpäläthän sillä on, on van se om muuten se oli niin ku semmonem patsas. Muuta etukäpälät sillä on niin kun jollaek karhulla, karhulla joilla se kuopi kovasti. Vaj jalakoja sillä ei ollus se ei kun, se patsas liikku kahak käteen, minu ´eessä tuossa noim parikymmentä metriä aina meni ees ja takasij ja palasi siinä ja huopaosi. Nin siinä minä peäti että ammum minä että mitä tuo vikkoa. Voan se sillo hyökkäsi niin kun käsiksi ettem minä uskaltanul laukasta. (Vaik)ka mull_ol jo pyssy peällev veitty vam minä hiljoa laskim pois ja…

Muita piruja min_en oon nähny.